Näin sai Miina Sillanpää liputuspäivän

Kirjoittajana Kirsti Rissanen, Miina Sillanpään Seuran entinen puheenjohtaja

Miina Sillanpään Seuran tarkoituksena on kunnioittaa nimihenkilönsä elämäntyötä. Seura edistää Miinan ajamia asioita ja arvoja. Niitä ovat erityisesti yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, naisten, lasten ja vanhusten hyvinvointi sekä köyhyyden ja huono-osaisuuden poistaminen. Seuran ensimmäinen suuri ja paljon ponnistelua vaatinut hanke oli patsas Miina Sillanpäälle. Patsaan suunnittelijaksi valittiin kuvanveistäjä Aimo Tukiainen ja sen paikaksi valikoitui Tokoinranta Helsingin Hakaniemessä. Patsas sai nimekseen Soihtu ja se paljastettiin Miinan syntymäpäivänä 4.6. vuonna 1968, siis 102 vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Paljastuspuheessaan Seuran puheenjohtaja, kansanedustaja Sylvi Siltanen lausui: ”Muistomerkillä on tahdottu kunnioittaa erästä työväenliikkeen johtopaikalla näkyvästi ja rohkeasti vuosikymmeniä toiminutta köyhän kansan esitaistelijaa.”

Pohdintoja liputuspäivästä
Toinen suuri hanke, liputuspäivä Miina Sillanpäälle nousi esiin Seuran hallituksen pohdinnoissa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa. Vuonna 2008 oli aloitettu jokavuotinen Miinan perintö – seminaarisarja. Seuraavana vuonna ryhdyttiin puheenjohtaja Ulla Nummisen johdolla laatimaan strategiaa Seuran toiminnan kehittämiseksi. Tavoitteena oli nostaa esiin Miina Sillanpään edustamia arvoja ja tulkita niiden merkitystä nykyisessä yhteiskunnassa. Strategian pohjalta hallitus päätti ottaa toteutettavaksi erityisesti Miina Sillanpään liputuspäivän ja uuden kirjan hänen elämänvaiheistaan. Ensimmäinen liputuspäivä pyrittiin saamaan vuodelle 2016, jolloin Miinan syntymästä tulisi kuluneeksi 150 vuotta. Samana vuonna kansalaisten yhtäläinen äänioikeus olisi puolestaan ollut voimassa 110 vuotta. Niin ikään päätettiin selvittää mahdollisuutta perustaa Seuralle omat www-kotisivut. Oli nimittäin käynyt ilmi, että Miinaa ei enää juurikaan tunnettu.

Ryhdyimme tuumasta toimeen. Sanoohan kiinalainen sananlasku: jos haluaa päästä pitkälle, on otettava ensimmäinen askel. Seuran hallitus perusti liputustyöryhmän. Puheenjohtajaksi tuli Riitta Tainio ja jäseniksi Pirkko Lahti, Ulla Numminen, Eija Sorvari ja minä Kirsti Rissanen. Mummoni oli Miinan veljentytär. Minut valittiin koordinaattoriksi, sillä niin innokkaasti olin kannattanut hanketta. Kellään meistä ei ollut tietoa siitä, miten asiassa tulisi edetä. Soitin Suomalaisuuden liittoon Saila Saviselle, joka kertoi, että liputuspäivällä tulee olla muukin merkitys kuin henkilön muistaminen. Esimerkiksi Minna Canthin päivänä liputetaan samalla tasa-arvolle. Liputuspäivästä tuli tehdä perusteltu esitys sisäministeriölle ja ehdottaa päivää.

Sisäministeriössä liputusasioista vastasi Ismo Atossuo. Hän suhtautui puhelimessa ystävällisesti, mutta ei rohkaissut, vaan sanoi, että uusia liputuspäiviä ei ollut helppo saada. Mitä enemmän esityksessä olisi mukana tahoja, sitä paremmat mahdollisuudet sillä olisi menestyä. Esityksestä pyydettäisiin lausunto Helsingin Yliopiston Almanakkatoimistolta. Liputuksella pitäisi myös olla kansalaisten laaja tuki. Jos sisäministeri vakuuttuisi tästä tuesta, hän voisi suositella yleistä liputtamista. Suosituksia oli käytännössä tarvittu useina vuosina peräkkäin. Jos sitten voitaisiin osoittaa, että suositus oli saanut kannatusta ja sitä oli noudatettu hyvin, sisäministeri voisi katsoa liputuspäivän vakiintuneeksi. Siinä tapauksessa hän saattaisi esittää Yliopiston Almanakkatoimistolle, että liputuspäivä merkittäisiin pysyvästi kalentereihin.
Työryhmälle tuli paljon tehtävää. Vilkkaan keskustelun jälkeen päätettiin ehdottaa liputuspäivän toiseksi aiheeksi kansalaisvaikuttamista. Se kuvasi mielestämme Miinan monipuolista elämäntyötä. Kun Miinan syntymäpäivä 4.6. oli Puolustusvoimien lippujuhla ja myös marsalkka C.G. Mannerheimin syntymäpäivä, oli valittava joku muu hänen vaiheisiinsa liittyvä päivä. Käytiin läpi kansalaisten poliittisiin oikeuksiin liittyvät päivät ja päädyttiin lokakuun ensimmäiseen. Sinä päivänä vuonna 1906 olivat tulleet voimaan valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki. Niiden mukaan kaikki kansalaiset saivat äänioikeuden. Miina puolestaan oli ollut niitä ensimmäisiä rohkeita agitaattoreita, jotka olivat voimakkaasti vaatineet tätä yhtäläistä äänioikeutta myös naisille.

Esitys sisäministeriölle saa muodon
Sovittiin, että minä laatisin liputuspäivästä hakemusluonnoksen. Perusteluja varten Pirkko Lahti teki yhteenvedon niistä yhteiskunnallisista kysymyksistä, joihin Miina oli vaikuttanut. Samalla selvitettiin järjestöjä ja muita tahoja, jotka nykyisin toimivat samoilla aihealueilla. Näitä ajateltiin pyytää mukaan hakemukseen. Pirkko Lahti ja Eija Sorvari osallistuivat järjestöjohtajien päiville 26–27.1.2011 ja tunnustelivat järjestöjen kiinnostusta. Hallituksessa käytiin yhdessä läpi erityisesti sosiaalialaa, lastensuojelua, kotitalousalaa ja kansansivistyskenttää ja laadittiin alustavaa listaa esitykseen mukaan toivottavista tahoista.

Luonnostelin Seuran hallitusta varten sisäministeriölle lähetettävän esityksen. Mallia ei ollut ja sisäministeriöstä saamamme ohjeen mukaan tekstin tulisi olla noin sivun mittainen. Siinä oli haastetta. Pitihän meidän perustella erikseen päivän valinta, se, miksi Miina Sillanpää ansaitsi liputuspäivän eli tulla kunnioitetuksi ja muistetuksi ja se, että Miina soveltui elämäntyönsä perusteella yhteiskunnallisesti tärkeän kansalaisvaikuttamisen symboliksi.

Toimme esiin, että aktiivinen osallistuminen, vapaaehtoistyö ja monimuotoinen yhdistystoiminta ovat olennainen osa kansallista yhtenäiskulttuuria ja edelleen tärkeitä. Miinasta (s. 4.6.1866 – k.3.4.1952) köyhän, yhdeksänlapsisen torppariperheen tyttärestä oli aikanaan kasvanut vahva kansalaisvaikuttaja. Hän oli ahkera puhuja ja kirjoittaja, urien uurtaja ja työväenliikkeen voimahahmo. Miina puolusti johdonmukaisesti vähäosaisten, kuten aviottomien äitien oikeuksia, korosti lasten suojelun ja naisten tasa-arvon merkitystä, painotti koulutuksen tärkeyttä sekä pyrki parantamaan perheiden ja vanhusten asemaa. Miina Sillanpää valittiin ensimmäisten naisten joukossa eduskuntaan vuonna 1907 ja hän oli kansanedustajana 38 valtiopäivien ajan. Vuonna 1926 Miina Sillanpää nimitettiin ministeriksi ensimmäisenä naisena Suomessa.

Näiden asioiden tiivis esittäminen vaati puolitoista sivua eikä teksti silti antanut mielestämme kunnon käsitystä Miinasta ja hänen ansioistaan. Siksi päädyimme täydentämään esitystä kahdella liitteellä. Oheistimme kolmen liuskan kuvauksen Miinan elämäntyöstä ja Outi Piiroinen-Backmanin toimittaman Miina Sillanpään bibliografian. Se sisältää luettelot Miinan kirjallisesta toiminnasta, hänen tekemistään eduskunta-aloitteista ja eduskunnassa pitämistään puheenvuoroista.

Esityksen Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäiväksi allekirjoittivat hakijoina Miina Sillanpään Seura, Miina Sillanpään Säätiö, Ensi- ja turvakotien liitto sekä Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto. Kevään 2011 vuosikokouksessa Ulla Nummisen puheenjohtajakaudet olivat tulleet täyteen ja minut oli valittu Seuran puheenjohtajaksi. Sain siten kunnian olla yksi allekirjoittajista. Hakijatahoja oli neljä. Olimme kuitenkin koko ajan muistaneet ministeriöstä saamamme neuvon: mitä enemmän on hakijoita, sitä paremmat mahdollisuudet hakemuksella on menestyä. Oli aika lähestyä niitä järjestöjä ja muita tahoja, joiden toiminta oli lähellä Miinan arvoja ja hänen ajamiaan asioita. Työstimme listan. Kirjoitimme järjestöjen johtohenkilöille osoitetun kirjeen, jossa pyysimme joko liittymään mukaan liputuspäivän hakijaksi tai tukemaan esitystä. Liitimme tiedoksi sisäministeriölle osoitetun esityksen ja pyysimme, että vastaanottaja allekirjoittaisi ja palauttaisi oheistetun vastauslomakkeen, jossa ilmoitettiin mukana olemisesta.

Hauskana yksityiskohtana tulee mieleen, kuinka Riitta Tainion kanssa kopioimme Säätiön tiloissa esityksiä, kirjoitimme kirjekuoriin nimiä ja osoitteita, panimme mukaan lähtevät paperit, suljimme kuoret ja kuvainnollisesti nuolimme niihin postimerkit. Toiveikkaina tunsimme työn iloa. Toiveikkuus osoittautui aiheelliseksi, sillä saimme 22 allekirjoitettua vastausta. Mukana olivat muun muassa Eduskunnan naiskansanedustajien verkosto, Jokioisten kunta, Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE, Marttaliitto, Naisjärjestöjen Keskusliitto, SOSTE – Suomen sosiaali- ja terveys sekä SAK. Olimme syystä suorastaan ylpeitä liputusesityksen kannatuksesta. Esitys liitteineen ja kannatusilmoitukset toimitettiin sisäministeriöön. Tiesimme, että käsittely kestäisi kauan.

Esitystä oli tuettava
Seuran hallituksen oli kuitenkin syytä ryhtyä heti liputuspäiväesitystä tukeviin toimiin. Jo esityksessä oli tuotu esiin, että vuonna 2016 tulisi kuluneeksi 150 vuotta Miina Sillanpään syntymästä, joten juhlavuosi sopisi hyvin liputuksen alkamisajankohdaksi. Juhlavuoden ohjelmaan avulla olisi luontevaa tehdä Miina, hänen arvonsa ja ansionsa uudelleen laajasti tunnetuksi. Alettiin suunnitella juhlavuoden ohjelmaa.
Heti seuraavana vuonna Seuran hallitus onnistui löytämään juhlakirjan kirjoittajaksi ansioituneen lastensuojelun ja naishistorian tutkijan professori Aura Korppi-Tommolan ja sai vielä juhlakirjatoimikunnan puheenjohtajaksi professori Maria Lähteenmäen. Teoksen kuvatoimituksen hoiti kirjailijan ohjeiden mukaan Seuran sihteeri Pauliina Ohtonen. Kirjan Miina Sillanpää – Edelläkävijä julkaisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura saatuaan Miina Sillanpään Seuran taustatahoilta merkittävän ennakkotilauksen. Kirja julkistettiin juhlavuonna 14.9.2016 Helsingin Vanhan Raatihuoneen kauniissa Empire-salissa. Siitä on otettu jo useampia painoksia. Kirjasta on tehty myös e-kirja ja vuodesta 2022 alkaen se on lisäksi ollut saatavilla äänikirjana.

Ulla Numminen otti vastuulleen Seuran omien internet kotisivujen kehittämisen. Siihen asti Seurasta oli kerrottu lyhyesti Säätiön kotisivuilla. Seuran omat sivut julkistettiin internetissä keväällä 2015 tunnuksella Koko kansan Miina Sillanpää. Ne tarjosivat heti hyvän, jäsennetyn tietopaketin Miinan elämästä ja elämäntyöstä siihen liittyvine valokuvineen. Ulla Numminen kirjoitti itse valtaosan tekstistä saaden aineiston hankkimisessa apua Seuran hallituksen jäseniltä. Sittemmin Seuran kotisivujen päivityksestä huolehti Seuran sihteeri Pauliina Ohtonen, joka lisäsi sinne myös juhlavuotta ja liputusta koskevat tiedot. Seura on kiitollinen Säätiölle siitä, että Eija Sorvari antoi assistenttinsa Pauliina Ohtosen arvokkaan työpanoksen Seuran tehtävien hoitamiseen sekä Miinan juhlavuoden että liputuksen edistämiseen.
Kun sisäministeriöstä ei ollut kuulunut mitään, päätimme Eija Sorvarin kanssa pyytää audienssia sisäministeri Päivi Räsäseltä. Hänen valtiosihteerinsä Marjo Anttoora, kansliapäällikkö Päivi Nerg ja liputusasioita hoitava virkamies Ismo Atossuo ottivat meidät ystävällisesti vastaan 22.3.2013. Keskustelimme mahdollisuudesta saada ministeriön ensimmäinen suositus liputuksesta. Anttooran mukaan olisi parempi, että ministeriö antaisi sen juhlavuonna 2016. Siihen kynnys olisi matala ja ministeriön suositus jopa todennäköinen. Asiasta päättäisi kuitenkin seuraavan hallituksen sisäministeri. Evästykseksi saimme, että voisimme julkisestikin sanoa, että ”liputuspäivähanke on vireillä myönteisissä merkeissä”.

Miinan syntymästä 150 vuotta – oli aika juhlia
Seuran hallitus paneutui suunnittelemaan Miina Sillanpään arvoista juhlavuotta. Jäsenet ottivat paljon yhteyksiä asian kannalta tärkeiksi koettuihin ihmisiin, järjestivät tapaamisia, kävivät yhteistyöneuvotteluja ja tekivät ehdotuksia. Seura haki ja onneksi myös sai eri tahoilta muun muassa säätiöiltä rahoitusta taloudellisesti vaativiin hankkeisiinsa kuten kirjaan, lyhytdokumenttiin ja näyttelyyn. Vain näin pieni Seura kykeni saamaan aikaan monipuolisen juhlavuoden. Vuonna 2014 Seura kutsui tuekseen arvovaltaisen juhlavuoden valtuuskunnan. Sen puheenjohtajana toimi nykyinen ministeri Tuula Haatainen. Erityisesti hän ja valtuuskunnan jäsenet piispa Irja Askola ja Vantaan nykyinen kaupunginjohtaja Ritva Viljanen edistivät reilusti eri tavoin Seuran tavoitteita.

Maaliskuussa 2015 Seura lähetti liputuspäivän kannattajille, muille hyvinvointialan järjestöille ja Miina perintöä kantaville yhteisöille sähköpostia kutsuen niitä mukaan järjestämään Miinan juhlavuotta. Toivoimme, että yhteisöt ottaisivat vuoden 2016 toimintasuunnitelmissaan huomioon Miinan juhlavuoden. Ne voisivat järjestää silloin esimerkiksi sekä omaa toimintaansa että Miinan ajamia, edelleen ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä käsitteleviä tilaisuuksia.

Pyysimme myös, että tapahtumista ilmoitettaisiin Seuralle. Se kokoaisi niistä internet-sivustolleen juhlavuoden tapahtumakalenterin ja liittäisi linkin järjestäjään. Seuran hallitus oli yllättynyt ja kiitollinen siitä, miten hyvin kutsuun vastattiin. Kotisivun kalenteriin voitiin merkitä lähes sata eri puolilla maata järjestettyä tapahtumaa. Erityisen vaikuttava oli Miinan syntymäkotikunnan Jokioisten ja Jokioisten työväenyhdistyksen järjestämät kukkien lasku Miina Sillanpään haudalle Jokioisten hautausmaalla, ja sitä seurannut kaikille avoin Miina Sillanpään 150-vuotisjuhla Jokioisten Paanan koululla.

Seuran hallituksessa oli pitkään muhinut ajatus Miinaa käsittelevästä filmistä tai videosta ja näyttelystä. Niistä tehtiin myös tiedusteluja. Loppuvuodesta 2015 päästiin Metropolia Ammattikorkeakoulun kanssa sopimukseen lyhytdokumentista, jonka heidän opiskelijansa Roosa Kuosmanen ja työryhmä valmistaisivat. Onnistuneen dokumentin Miina Sillanpää ”Tahtoa, uskoa, uskallusta” ensiesitys oli Miinan juhlavuoden avajaistilaisuudessa Elokuvasäätiön Kino K-13 auditoriossa 4.2.2016. Dokumenttia esitettiin lukuisissa juhlavuoden tilaisuuksissa. Se tekstitettiin ulkoministeriön toimesta englanniksi ja liitettiin Suomen kansainväliseen maakuva-aineistoon. Dokumentti löytyy Seuran kotisivulta ja sen internet-osoite liitettiin mukaan juhlavuoden tilaisuuksien ja myöhemmin myös liputuspäivien tiedotteisiin. Katsojamäärät ovat huomattavat.

Myös Miina Sillanpään 150-vuotisjuhlanäyttelylle löytyi tekijä. Asiasta sovittiin Forssan museon ja Forssan kirjaston johtajien kanssa. He myös osallistuivat suunnittelun tueksi kutsuttuun työryhmään, jonka puheenjohtajana toimi Riitta Tainio. Näyttelyn toteuttajaksi kutsuttiin museon osoittama arkeologian opiskelija Tuuli Ravantti. Hän asui Miinan syntymäkotikunnassa Jokioisilla. Tuuli Ravantti kirjoitti taitavasti näyttelyn tekstit ja suoritti sen kuvavalinnat. Näyttely esittää kasvukertomuksen köyhän torpan tytöstä ministeriksi ja kansanedustajaksi. Hänen elämäntyönsä punaisena lankana kulkee vähäosaisten auttaminen. Näyttelyn avajaiset järjestettiin Forssan kaupunginkirjaston näyttelytilassa juhlavuonna 26.8. ja Helsingissä Eduskunnan kirjastossa 15.2.2017. Näyttely kiertää harvakseltaan edelleen.

Juhlatilaisuuksia
Miinan 150-vuotissyntymäpäivä sattui juhlavuonna 2016 lauantaille. Siksi hänen Soihtu-patsaansa perinteinen syntymäpäivän kukitus tapahtui vasta maanantaina 6.6. tavallista suuremmalla joukolla ja tavallista juhlallisemmissa merkeissä. Mukana oli juhlijoita eri puolilta maata. Musiikista vastasivat Helsingin työväenorkesterin soittajat. Patsaalta siirryttiin Miinan loppuunmyydyille kansalaispäivällisille läheiseen Meripaviljonki ravintolaan. Siellä kutsuin Seuran hallituksen päätöksen mukaisesti juhlavuoden suojelijan presidentti Tarja Halosen Seuran kunniajäseneksi ja luovutin hänelle Katariina Guthwertin valmistaman Miinan kuvalla varustetun yleisurhoollisuusmitalin. Juhlapuheen piti professori Juho Saari ja ruokailua rytmittivät musiikkiesitykset.

Seuraavana päivänä oli Säätytalossa Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan KANEn ja Seuran yhteinen juhlaseminaari otsikolla ”Järjestöt ja hyvä elämä”. Suositun seminaarin jälkeen oikeusministeriö tarjosi osanottajille vastaanoton.

Syksyllä syyskuun 28 päivänä Eduskunta ja Eduskunnan naisverkosto järjestivät yhdessä Seuran kanssa ja sen aloitteesta juhlaseminaarin ”Nainen ja ääni – Miina Sillanpää 150 vuotta”. Eduskunnan Pikkuparlamentin auditoriossa pidetty seminaari juhlisti samalla lokakuun 1. päivää, jolloin tuli kuluneeksi 110 vuotta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden voimaan tulosta Suomen suuriruhtinaskunnassa. Mielenkiintoisen seminaarin avasi Eduskunnan puhemies Maria Lohela.
Marraskuun 15. päivänä Helsingin kaupunki puolestaan toteutti Seuran aloitteesta Kaupungintalon juhlasalissa seminaarin ”Helsinkiläisten parhaaksi – Miina Sillanpää 150 vuotta”. Kaupungin pyynnöstä Seura oli vastannut seminaarin sisällöstä Riitta Tainion johdolla. Järjestelyihin osallistuivat kaupungin eri yksiköiden lisäksi Kuluttajaliitto ja Marttaliitto. Erityisen kiitoksen sai väliaikatarjoilu, joka oli toteutettu kouluruokailun hengessä sen muistoksi, että Miina oli tehnyt kaupunginvaltuustossa aloitteen kouluruokailun aloittamisesta Helsingissä.

Juhlavuoden huippuhetkiin kuului juhlaliputus 1.10. Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen kunniaksi. Se perustui sisäministeriön valtion virastoille ja laitoksille antamaan määräykseen ja yleistä liputusta koskevaan suositukseen, jonka sisäministeri Petteri Orpo oli allekirjoittanut. Suositusta noudatettiin hyvin. Seuran hallituksen jäsenet ja muut Miinan ystävät voivat itse todeta asian kaduilla kävellessään. Eija Sorvari ja Pauliina Ohtonen liittivät ansiokkaasti Seuran kotisivulle paljon ottamiaan, saamiaan ja somesta poimimiaan kuvia tuulessa kauniisti liehuvista lipuista.

Miina Sillanpään ansiot yhteiskunnallisena vaikuttajana, hyvinvointivaltion rakentajana ja vähäosaisten auttajana olivat näyttävästi esillä myös mediassa. Esimerkkeinä voi mainita toimittaja Miska Rantasen koko sivun lauantaiessee ”Piiasta hyvinvoinnin rakentajaksi” Helsingin Sanomissa 29.9.2016. Sen nostona oli ”Jos Miina Sillanpää olisi ollut mies, meillä olisi valtaväyliä nimettynä hänen mukaansa, kansainväliset Sillanpää-päivät ja Miinan kuva setelissä.” Ja Riitta Lehtimäen pitkä artikkeli Kotiliedessä numero 27/2016 ”Sylkykupista ministeriksi”. Juhlavuoden tavoite lisätä Miina Sillanpään tunnettuutta ja hänen työtään yhteiskunnallisena vaikuttajana ja toimijana saavutettiin kiistatta hyvin.

Kohti pysyvää liputuspäivää
Miinan pysyvään liputuspäivään oli kuitenkin vielä matkaa. Juhlaliputuksesta saatujen myönteisten kokemusten rohkaisemana laadimme Seurassa jatkoesityksen nyt Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen pysyväksi liputuspäiväksi. Sen allekirjoittivat samat yhteisöt Seura, Säätiö, ETKL ja Valli. Lisäksi esityksessä oli mukana aikaisemmat tukijat mukaan luettuna yhteensä 36 tahoa, niistä 20 isoa keskusjärjestöä. Kun Eija Sorvarin ja Pauliina Ohtosen tekemä selvitys juhlaliputuksen onnistumisesta oli valmis, jatkoesitys jätettiin sisäministeriölle joulukuussa 2016. Me esityksen allekirjoittajayhteisöjen edustajat saimme sisäministeri Paula Risikolta audienssin 24.3.2017. Luovutimme myös hänelle henkilökohtaisesti uuden esityksemme liitteineen ja kävimme asiasta myönteisen keskustelun. Myöhemmin ministeri Risikko allekirjoitti sisäministeriön suosituksen liputuksesta vuodelle 2017.
Eija Sorvari ja minä olimme olleet Seuran hallituksessa täydet kaudet vuoden 2017 vuosikokouksessa. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Virpi Dufva, joka ansiokkaasti jatkoi liputuspäivän edistämistä. Hallitus toivoi kuitenkin, että myös me kokeneet konkarit jatkaisimme työtä liputuspäivän saamiseksi ja päätti perustaa erillisen liputustyöryhmän. Sen puheenjohtajaksi tuli Eija Sorvari ja jäseniksi Virpi Dufva, Kirsti Palanko-Laaka, Kirsti Rissanen, Riitta Tainio, Vappu Taipale ja Rauli Warto.

Syksyllä saimme Eija Sorvarin kanssa kutsun aamu TV:n ohjelmaan 29.9.2017 keskustelemaan toiveesta saada Miinalle vakinainen liputuspäivä. Keskustelu sujui luontevasti. Loppupuolella toimittaja kysyi, miten haluaisimme sitten viettää tätä päivää. Siihen vastasin epäröimättä, että voitaisiin arvostaa yhdistyksiä ja vapaaehtoistoimintaa. Järjestöt voisivat järjestää avointen ovien päiviä, kertoa toiminnastaan ja kutsua ihmisiä mukaan. Ajatus ei ollut kaukaa haettu, sillä juuri edellisenä päivänä oli ollut Seuran järjestämä seminaari ”Järjestöt – yhteiskunnan kivijalka vai katoava voimavara?”, johon ministeri Paula Risikko oli tuonut valtiovallan tervehdyksen.

Seura ja Säätiö tiedottivat laajalti liputuspäivästä sekä medialle että verkostoilleen eivätkä ne olleet ainoita, jotka edistivät liputuspäivää viestinnässään. Sunnuntaina 1.10. liputus näkyi jälleen hyvin sekä kaduilla että mediassa. Seuran Facebook-sivun uutisoinnin lisäksi myös muut liputuspäivän hakijat tekivät omia Facebook-julkaisujaan lippujen ylväästä liehumisesta. Seuran tunnuksella #miinasillanpää ja sisäministeriön tunnuksella #liputan oli Twitterissä satoja liputukseen liittyviä viestejä. Ne keräsivät suuren määrän tykkäyksiä ja jakoja. Myös ulkoministeriö tunnuksella ThisisFinland ja monet Suomen lähetystöt saivat Miinalle huomiota sijaintimaissaan.

Jo ennen Miinan juhlavuotta Seuran hallitus oli ollut yhteydessä Naisjärjestöjen Keskusliittoon ehdottaen yhteistä aloitetta naisministereiden tapaamisesta itsenäisyyden juhlavuonna 2017. Keskusliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila kutsui 3.12.2015 eduskunnan kahvioon Suomi100-ohjelman puheenjohtajan, valtiosihteeri Paula Lehtomäen, liitosta pääsihteeri Terhi Heinilän sekä Seurasta Tuula Haataisen ja minut. Luovutimme Lehtomäelle yhteisen kirjallisen ehdotuksemme itsenäisyyden ajan naisministereiden tapaamista ja keskustelimme mahdollisuudesta saada aikaan julkaisu naisministereistä.
Itsenäisyyden juhlavuonna valtioneuvoston kanslia tuotti internet-sivuille verkkopalvelun Itsenäisen Suomen naisministerit, jossa ensimmäisenä esiteltiin Miina Sillanpää arvostaen ja näyttävästi. Valtiosihteeri Paula Lehtomäki järjesti 1.12.2017 Valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa verkkopalvelun julkistamistilaisuuden, johon hän oli kutsunut Suomen silloiset ja entiset naisministerit sekä muiden vieraiden mukana Seurasta meidät Virpi Dufvan, Eija Sorvarin ja minut. Verkkopalvelu sekä tilaisuudessa otettu ministereiden yhteiskuva sai myönteistä huomiota sekä uutisissa että mediassa.

Vuonna 2018 Seura teki liputuspäivää tunnetuksi jo keväällä alkaneella ja viikoittain liputuspäivään asti jatkuneella lyhyiden videoiden sote-kampanjalla ”Minäkin liputan 1.10.” Kampanjaan osallistuivat mielellään monet tunnetut vaikuttajat esimerkiksi Ritva Viljanen, Vappu ja Ilkka Taipale yhdessä, Tuula Haatainen ja Monika-Naiset-liiton ryhmä. Videoissa kerrottiin lyhyesti, miksi kuvattava liputti Miinalle. Kampanjaa ehdotti, sen suunnitteli ja toteutti Eija Kosamo, jota Pauliina Ohtonen avusti. Videot tavoittivat yhteensä noin 10 000 katsojaa sekä keräsivät lukuisia tykkäyksiä ja jakoja.

SOSTE ry ja järjestöjen päivä
Seuran aloitteesta Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäivää 1.10.2018 vietettiin ensimmäistä kertaa myös järjestöjen päivänä. Sitä varten Seura sai mainioksi pysyväksi yhteistyökumppaniksi Suomen sosiaali- ja terveys ry:n SOSTE:n, molempien alojen valtakunnallisen kattojärjestön, jolla on noin 240 jäsenjärjestöä ja 75 yhteistyötahoa. Laajalevikkisessä kiertokirjeessään SOSTE haastoi kaikki jäsenensä ja yhteistyökumppaninsa mukaan juhlistamaan vahvatahtoisen Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäivää myös järjestöpäivänä. Se on järjestöille oivallinen tilaisuus kertoa toiminnastaan niin tapahtumissa, avoimien ovien tilaisuuksissa kuin somessakin sekä toivottaa uudet ihmiset mukaan. SOSTE itse järjesti Helsingissä tilaisuuden, jossa pääsi tutustumaan sosiaali- ja terveysjärjestöjen toimintaan ja työhön keskusjärjestössä. Myös lukuisat alueelliset ja paikallisjärjestöt toteuttivat omia avointen ovien päiviään. Ilahduttavaa oli myös nuoren väestön innostunut mukaan tulo.

Seura puolestaan lähetti verkostolleen, yhteistyökumppaneilleen ja medialle tiedotteen, jossa se toivoi, että vastaanottajat nostaisivat liput salkoon, viestisivät liputtamisesta eteenpäin ja postaisivat tuestaan sosiaalisessa mediassa. Eniten käytetyssä Twitterissä tunnukset #miinasillanpää, #kansalaisvaikuttaminen ja #järjestöjen päivä kuuluivat päivän suosituimpiin aiheisiin. Eija Sorvarin ja Pauliina Ohtosen keräämä kooste kertoi liputuspäivän kiistattomasta suosiosta ja sen kasvusta.

Viestintää jatkettiin samaan tapaan myös vuosina 2019 ja 2020. Seuran koosteissa voitiin todeta, että liputuksen kattavuus kasvoi katukuvassa vuosi vuodelta. Vuoden 2019 koostetta varten laskettiin, että Twitter oli tavoittanut liputuspäivän teemoihin liittyen yli 1 188 350 henkilöä. Lukujen lisäksi koostettiin kuvallisia esimerkkejä päivän viesteistä ja niiden teemoista. Vuonna 2020 pelkkä sosiaalisen median kattavuus ajalla 30.9.–2.10. oli mediaseurannan mukaan 600 viestiä ja tavoitettavuus yli 2,2 miljoonaa. Koosteeseen kopioitiin pienennettyinä vähän yli sata eri puolilta Suomea ja eri tahoilta tullutta viestiä. Niitä kertyi 9 sivua. Viesteissä twiittasivat esimerkiksi presidentti Tarja Halonen, rouva Jenni Haukio, Lastenkesä ry, Tilastokeskus, Oulun seudun omaishoitajat, Varkauden museot, tyttöjen tupa, Kruunuhaan yläasteen koulu ja U.S. Embassy Finland, lukuisista yksityishenkilöistä puhumattakaan.

Vielä pari tapaamista
Seuran liputusryhmässä olimme sitä mieltä, että kannattaisi jatkaa päättäjien tapaamista ja toimittaa heille aineistot liputuspäivien onnistumisesta. Yhteydenotossa sisäministeriön liputusasioista vastaavaan virkamieheen Hanne Huvilaan kävi ilmi, että sisäministeri Kai Mykkänen oli jo valmis suosittelemaan liputusta vuodelle 2019. Virpi Dufva, Eija Sorvari, Pauliina Ohtonen ja minä tapasimme silti Hanne Huvilan 28.1.2019 ja luovutimme hänelle koosteet liputuksen onnistumisesta vuosina 2017 ja 2018. Kävimme myös rakentavan keskustelun sisäministeriön mahdollisuuksista esittää liputuspäivän vakinaistamista Yliopiston Almanakkatoimistolle.

Maaliskuun 1 päivänä Virpi Dufva, Eija Sorvari ja minä saimme audienssin Yliopiston Almanakkatoimiston johtajalta Minna Saarelma-Paukkalalta. Luovutimme hänelle tiedoksi molemmat liputuspäiväanomukset liitteineen sekä koosteet 2017 ja 2018 liputuspäivien onnistumisesta. Hyvän Miinaa koskeneen keskustelun jälkeen saimme sen käsityksen, että Almanakkatoimiston hallitus oli valmis käsittelemään pikaisesti liputuspäivän vakinaistamisen sen jälkeen, kun sisäministeriö tekisi siitä heille esityksen.
Uusi sisäministeri Maria Ohisalo antoi jo maaliskuussa liputussuosituksen vuodelle 2020. Hän nosti myös liputuspäivän hakijoiden lipun Helsingin ensikodin pihassa pidetyssä tilaisuudessa, joka oli koronapandemian vuoksi pienimuotinen. Sen jälkeen nautituilla kahveilla Virpi Dufva ja Eija Sorvari saivat mahdollisuuden keskustella siitä, miten hyvin sisäministeriön liputussuosituksia oli noudatettu ja mitä liputuspäivän vakiinnuttaminen vielä edellyttäisi. He esittivät toivomuksen, että sisäministeriö harkitsisi esitystä Almanakkatoimistolle.

Vuonna 2020 YLE tuotti liputuspäivään kattavat Miina Sillanpäästä kertovat aineistot, muun muassa Areenaan videon Miina Sillanpää 3 minuutissa. Helsingin sanomien pääkirjoitus puolestaan nosti esille liputuspäivän ajankohtaisuuden ja yhtymäkohdat nykypäivään sekä kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutuksen merkityksen. Liputuspäivä ei ole vain historian henkilön muistamiseksi, vaan sidos yhteiskuntaan ja inhimillisyyden perusarvoihin. Seurassa koettiin tärkeäksi myös Yliopiston Almanakkatoimiston johtajan Minna Saarelma-Paukkalan blogi Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäivästä ja sen julkaisu Facebookissa.

Maalissa
Maaliskuun 19. päivänä 2021 sisäministeriö ja Yliopiston Almanakkatoimisto tiedottivat yhdessä, että suomalaiseen kalenteriin merkitään vuodesta 2023 alkaen vakiintuneena liputuspäivänä ”Miina Sillanpään päivä, kansalaisvaikuttamisen päivä 1.10.” Miina Sillanpään Seuran tiedotteessa Seuran liputustyöryhmän puheenjohtaja Eija Sorvari voi tyytyväisenä todeta: ”Liputuspäivän teemojen ajankohtaisuus ja sidos nykypäivän yhteiskuntaan ovat käyneet ilmi vuosittaisissa liputuspäivän keskusteluissa sekä Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen liputuspäivän hyvin laajassa kannatuksessa.”

Liputuspäivän koordinaattori on ollut Miina Sillanpään Seura. Erityisesti SOSTEn merkitys valtakunnallisen näkyvyyden ja järjestöjen vahvan yhteiskunnallisen panoksen esiintuojana on puolestaan ollut vertaansa vailla. Miinamaisen ahkeruuden, innostuksen, sitkeyden ja yhteistyökyvyn seurauksena liputetaan tästä eteenpäin joka vuosi aktiiviselle yhteiskunnalliselle osallisuudelle.

Lue lisää liputuspäivästä myös Miina Sillanpään Seuran verkkosivuilta

Miina Sillanpään patsaalla 5.6.

Miina Sillanpään ystävät,

On ilo kokoontua tänään perinteiseen Miinan syntymäpäivätilaisuuteen. 

Perinteet ovat arvokkaita. Kun katsomme taaksepäin ja muistelemme menneitä, voimme halutessamme ymmärtää nykyisyyttä, mistä olemme tulleet juuri tähän. Samoin voimme ymmärtää jotain tulevasta, siitä mikä on tarpeen. 

Muistamme Miina Sillanpään uranuurtajana, lasikattojen läpi ponnistajana, tasa-arvon edistäjänä. Hän puolusti rohkeudella kaikkein heikoimpia ja myös sai aikaan parannuksia heidän asemaansa ja oloihinsa. 

Tässä ajassa ajatukseni kiinnittyvät ennen muuta hänen kykyynsä ja tahtoonsa tehdä yhteistyötä. Hän ymmärsi, että vain yhdessä voi saada vietyä uudistuksia eteenpäin ja päästä päämäärään. Tuntuu, ja uskon niin, että sama ymmärrys oli myös monilla hänen aikalaisillaan, jotka muun muassa perustivat yhdessä ensikodin. Tätä taitoa ja tahtoa tarvitsemme nyt vähintään yhtä paljon kuin Miinan ja kumppaneiden aikaan. Pidetään yhdessä huolta Miinan perinnöstä sitä uudistaen.

Helsingin ensikoti toivottaa Miina Sillanpään seuralle ja säätiölle sekä Ensi- ja turvakotien liitolle ja kaikille paikalla olijoille onnea ja menestystä tulevaan.

– Kirsi Salonen, Helsingin ensikodin johtokunnan puheenjohtaja

Miina Sillanpään patsaalla 5.6.2023

Hyvät ystävät!

Viime vuonna pidin täällä patsaalla puheen tulevaisuusviisaudesta. Tänään haluan sanoa muutaman sanan menneisyydestä, sillä tulevaisuusviisauteen kuuluu myös menneisyyden ymmärtäminen. Haluan jakaa kanssanne tarinan, joka kertoo tämän patsaan historiasta. Voi olla, että tarina on jo monelle tuttu, mutta meidän kaikkien on hyvä palauttaa asia mieleen tänä tärkeänä vuonna, kun Miina Sillanpää saa ensimmäisen kerran virallisen liputuspäivän 1.10. Miina Sillanpään Seuralla on merkittävä osuus sekä tämän patsaan tänne saamisessa, että liputuspäivän virallistamisessa.

Tätä patsashanketta toteuttamaan perustettiin v. 1963 Miina Sillanpään Seura ry, jonka puheenjohtajana toimi kansanedustaja Sylvi Siltanen. Aluksi ajateltiin, että patsas saataisiin valmiiksi Miina Sillanpään syntymän 1OO-vuotisjuhliin vuonna 1966. Patsaan sijoituspaikka- ja rahoituskysymykset vaativat kuitenkin toimenpiteitä siten, että vasta 29.12.1965 pitämässään kokouksessa seuran johtokunta uskalsi julistaa kutsukilpailun muistomerkin aikaansaamiseksi.

Patsaan rahoitusta varten käynnistettiin koko maassa keräys, joka toteutettiin 1.9.1965–31.8.1966. Keräyslistoja painatettiin 6000 kappaletta. 214 maalais-, kauppala- ja kaupunkikuntaan lähetettiin ”kerjuukirje” toivomuksella, että vuoden 1966 talousarvioon kunta varaisi määrärahaa patsasta varten. Jo syksyllä 1964 oli myös eduskunnalle jätetty raha-asia-aloite määrärahan osoittamisesta vuoden 1965 tulo- ja menoarvioon muistomerkin saamiseksi pääkaupunkiin. Eduskunta hyväksyi 30 000 markan määrärahan tähän tarkoitukseen.

Myös Osuustukkukaupan kanssa neuvoteltiin myyntiartikkelista, jonka tuotosta osa voitaisiin osoittaa patsaan rahoittamiseen. Vuoden 1965 lopulla tällaiseksi myyntituotteeksi hyväksyttiin täys-Columbia -kahvi. Kahvipaketit oli varustettu punaisin M.S. -tunnuksin. Jokaisesta myydystä kahvikilosta patsasrahasto sai 15 penniä.

Miina Sillanpään seuran perustavassa kokouksessa oli yksimielisesti päätetty pyytää professori Wäinö Aaltosta tekemään patsaan. Professori oli sitä mieltä, että patsaan suunnitteluun voidaan mennä vasta sitten, kun paikka on tiedossa. Seura halusi saada paikan Eläintarhanlahden rannalta uuden virastotalon edestä. Tähän ei kaupunkisuunnittelulautakunta voinut suostua, vaan suositteli Puijon puistikkoa. Sitä taas ei seura katsonut riittävän keskeiseksi paikaksi, vaan toivoi patsasta sijoitettavaksi esim. Paasipuistoon. Ylipormestari piti ajatusta sopivana ja niin tehtiin uusi paikka-anomus.

Kaikki tämä suunnittelu oli vienyt aikaa yli vuoden, ja professori Aaltosen terveys oli tänä aikana heikentynyt. Johtokunta katsoikin asialliseksi kääntyä vuoden 1965 alkupuolella kuvanveistäjä Kalervo Kallion puoleen, joka oli halukas tekemään patsaan Paasipuistikkoon. Johtokunta hyväksyi hänen patsasluonnoksensa ja tarjouksensa sekä teki päätöksen tilauksen tekemisestä 2.11.1965.

29.12.1965 johtokunta kuitenkin kumosi kaksi kuukautta aikaisemmin tekemänsä päätöksen ja päättikin järjestää kutsukilpailun patsaan aikaansaamiseksi. Kutsu lähetettiin Kalervo Kalliolle (joka ei ottanut tehtävää vastaan), Essi Renvallille, Eino Räsäselle, Viljo Savikurjelle ja Aimo Tukiaiselle.
Kutsukilpailu päättyi 18.5.1966. Määräaikaan mennessä jätettiin kuusi luonnosta neljältä taiteilijalta. Palkintolautakunta suositteli ensisijaisesti toteutettavaksi teoksen nimeltä ”Soihtu”. Seuran johtokunta käsitteli asiaa kolmessa kokouksessa ja lopullinen ratkaisu tapahtui äänestyksessä äänin 7–2. Niinpä patsas päätettiin tilata palkintolautakunnan ensisijaisen suosituksen mukaan kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen luonnoksen pohjalta. Sopimuksen mukaan patsaan oli oltava valmiina toukokuun 1967 loppuun mennessä.

Patsaan kokonaiskulut olivat 91 500 markkaa. Patsaan paljastustilaisuuden, kansalaisjuhlan, illallisten ja haudalla käynnin kulut 4.6.1968 olivat yhteensä noin 5 900 markkaa.

Olli Valkonen kertoo kirjassaan ’Aimo Tukiainen – kuvanveistäjä’ Miina Sillanpään patsaasta seuraavaa:
Miina Sillanpään muistomerkkikilpailun voittanut ehdotus Soihtu (1968) perustuu symbolina paljon käytetyn liekkiaiheen vahvasti kohoavaan liikkeeseen ja muotoihin, jotka Tukiainen on muuntanut valon ja varjon vaihtelua vapaan rytmikkäästi jäsentäviksi pronssipinnoiksi. Muotoidea on jykevin massiivisin muodoin korkealle nouseva tulipatsas, jonka kulmikkaisiin fasetteihin kätkeytyy ajatus Ensi-talojen sarjasta. Elämäntyön vertauskuvaa täydentää Sillanpäätä esittävä reliefi jalustan graniittipinnassa.

Patsaan paljastustilaisuudessa 4.6.1968

• musiikista vastasi Viipurin Soittajat
• paljastuspuheen piti Seuran puheenjohtaja, kansanedustaja Sylvi Siltanen
• patsaan vastaanottopuheen piti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Teuvo Aura
• kuorolaulua esitti Helsingin Työväen Mieskuoro
• yhteisesti laulettiin Työläisnaisten marssi

Teuvo Aura ottaessaan kaupungin puolesta patsaan vastaan sanoi:
Niin kuin nämä tienoot ovat paljon muuttuneet ajasta, jolloin Miina Sillanpää eli ja vaikutti keskuudessamme, niin on myös saatu paljon aikaan sillä yhteiskunnallisen ja sosiaalisen toiminnan kentällä, jonka tienraivaajia hän oli. Työtä riittää kuitenkin vielä runsaasti. Tästä on meitä omalla tavallaan muistuttamassa tämä Aimo Tukiaisen veistos, jonka voimme nähdä symboloivan vaikeata, mutta hellittämätöntä nousua ylöspäin.

Samana iltana pidetyssä Kansalaisjuhlassa Helsingin Työväenyhdistyksen juhlasalissa, ohjelmassa oli

• musiikkia Helsingin Työväen Orkesterilta
• avaussanat Sylvi Siltaselta
• kuorolaulua Helsingin Työväen Naiskuorolta
• muistelmapuhe Martta Salmela-Järviseltä
• juhlaruno Veikko Sinisalon esittämänä
• voimisteluesityksiä Elannon Iskun Naisvoimisteluryhmältä ja
• juhlapuhe SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasiolta

Rafael Paasio sanoi puheessaan muun muassa seuraavaa:
Tämä muistomerkki kertoo ihmisille henkilöstä, jolle oli tärkeintä työ kärsivien ihmisten puolesta, heidän oikeuksiensa ja toimeentulonsa parantamiseksi, heidän ihmisarvonsa kohottamiseksi.

Kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen muisteli Miinaa puheessaan seuraavasti:
Parempia elämisenehtoja, ihmisoikeuksia ja vapautta lähti Miina Sillanpääkin tavoittamaan, niitä tavoittamaan hän halusi herättää palvelijattaret. Miina oli impulsiivinen, aloiterikas ja innostuva. Kun Miinaa joskus jopa syytettiin liiasta innostumisesta, hän puolustautui sanomalla, että kyky innostua on inhimillisen luomiskyvyn perusedellytys. Sydän antaa voimaa, ei järki, vaikka järkeä kaikessa suunnittelussa tarvitaankin. Sydämen on luotava usko, joka tekee mahdottoman mahdolliseksi! Miina Sillanpää jos kukaan on ansainnut muistomerkin. Ja kun sanotaan, että muistomerkki symbolisoi soihtua, niin sellainen Miina Sillanpää oli, edelläkävijä, tien näyttäjä ja valaisija. Minä sanoisin kuitenkin, että vielä parempi symboli on elävä tuli, alituisesti palava, lämmittävä liekki. Soihtu savuaa hetken ja sitten sammuu, mutta tämä tuli lämmittää ja valaisee ihmismieltä innoittavana hehkuna sukupolvesta sukupolveen.

Kun katsomme ympäröivää maailmaa ja omaa maatammekin tältä samalta paikalta – nyt kun patsaan julkistamisesta on 55 vuotta – voimme todeta, että Miinan aloittama työ on edelleen kesken ja siksi tähän loppuun sopivat Miina Sillanpään omat sanat:
Täytyy tahtoa ja täytyy uskoa. Täytyy uskaltaa.

– Merja Mäkisalo-Ropponen, Miina Sillanpään Säätiön hallituksen puheenjohtaja

”Minä kumminkin käytän puheenvuoron”

Näin totesi Miina Sillanpää eduskunnassa, kun häntä kehotettiin vaikenemaan ensimmäisen puheenvuoronsa aikana. Ensimmäinen puheenvuoro koski lakialoitetta, jolla haluttiin parantaa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elämää. Aloitteessa ehdotettiin kotien perustamista aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan varten. Lakialoite ei mennyt läpi. Asia korjaantui vasta useamman eduskuntakauden jälkeen. 

On hyvä muistaa, että tämän päivän hyvät teot ja saavutukset ovat saaneet alkunsa jo kauan aikaa sitten. Siksi on tärkeä jatkaa sitä työtä oikeudenmukaisemman maailman puolesta, joka on alkanut jo ennen meitä ja jatkuu meidän jälkeemmekin. Miina Sillanpää on opettanut, ettei luovuttaa saa, vaikkei kaikki heti onnistuisi. Vastoinkäymiset eivät häntä lannistaneet ja hän totesikin: ”Ei koskaan saa sanoa minä en osaa, vaan vaikeimmissakin tilanteissa pitää sanoa minä yritän.”

Vuosittain, lokakuun ensimmäisenä päivänä, vietetään Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivää. Kansalaisvaikuttamisella tarkoitetaan kansalaisten mielipiteiden esille tuomista ja huomioimista. Suomessa perustuslaki takaa yksilön oikeuden osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Osallistuminen vaaleihin on yksi tapa vaikuttaa, mutta vaikuttaa voi myöskin muilla keinoin, esimerkiksi tuomalla omia mielipiteitä esille ja antamalla palautetta toiminnasta.

Usein yksin vaikuttaminen on vaikeaa, mutta yhdessä toisten kanssa – esimerkiksi yhdistyksissä ja järjestöissä – mielipiteen ilmaisu helpottuu. Siksi 1.10. juhlitaan myös järjestöjen päivää.

Erilaisten äänien on tultava kuulluksi yhteiskunnassa ja tämän varmistamisessa esimerkiksi järjestöt tekevät arvokasta työtä. Järjestöjen toiminnan turvaaminen on todella tärkeä asia myös tulevaisuudessa. Demokratia edellyttää myös toisten ihmisten ja mielipiteiden kunnioittamista. Eri mieltä saa ja pitää olla, kriittisyys ja kyseenalaistaminen kuuluvat aina demokratiaan. Vapaan keskustelun kautta ihmiset voivat oppia toinen toisiltaan. 

Sananvapautta rajoittaa vain se, että ilmaistut mielipiteet ja näkemykset eivät saa tarkoituksellisesti johtaa harhaan eivätkä vahingoittaa toisia. Sananvapaus voi toteutua vain silloin, kun ihmiset harkitsevat sanojaan ja pidättäytyvät tarkoituksellisesti loukkaamasta toisia. Suvaitsevaisuus on yhteiskuntarauhan välttämätön tae. Suvaitsevaisuus mahdollistaa tasa-arvoisen yhteistoiminnan ja keskustelun eri tavoin ajattelevien kanssa.

Olen melko varma, että Miina Sillanpää puhuisi tänä aikana – ja erityisesti tänä aikana – tämän asian tärkeydestä. Valeuutiset ja epäasiallinen käyttäytyminen, erityisesti somessa, uhkaavat demokratian toteutumista.

Miina Sillanpää on oma ”idolini” ja historiallisesti katsoen hänen työnsä on tärkeä merkkipaalu tasa-arvotyössä erityisesti politiikan saralla. Hän toimi kansanedustajana 38 vuotta ja oli myös ensimmäinen naisministeri. Hänen jälkensä oli pitkä tauko (1927–1949) ennen kuin seuraava naisministeri (Tyyne Leivo-Larsson) valittiin.

Miina Sillanpäätä yritettiin myös monin tavoin vaientaa, mutta hän ei ollut hiljaa. Mielestäni edellä mainitsemani epäasiallinen käyttäytyminen ja maalittaminen ovat tämän päivän vaientamisyrityksiä.

Mutta me emme vaikene, emmehän?

Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)

Miina Sillanpää Säätiön hallituksen puheenjohtaja

Miina, nuoret ja kansalaisvaikuttaminen

Elokuussa vietettiin vuosittaista maailman nuorison päivää. Tämän vuoden teemana on ollut nuorten sitoutuminen niin paikalliseen, kansalliseen kuin globaaliin toimintaan. Nuorten luottamus politiikkaan ja virallisiin instituutioihin on vuosien mittaan heikentynyt, ja nuoret ovat vaarassa syrjäytyä maailmanlaajuisesti. COVID-19 pandemian myötä nuorten yhteiskunnallinen asema on heikentynyt entisestään.

Miina Sillanpään elämäntyön yhtenä päämääränä olivat lasten ja nuorten hyvinvointi. Jos Miina eläisi tänä päivänä, hän epäilemättä ottaisi lapset ja nuoret erityisen huomionsa alle, ja pyrkisi kaikin keinoin lisäämään heidän luottamustaan ja osallisuuttaan yhteiskunnassa. Ominaiseen tapaansa Miina näkisi nuorten syrjäytymisen huolestuttavan kehityksen kauaskantoisesti. Hän tietäisi, että lapsiin ja nuoriin on panostettava, jotta suomalainen hyvinvointiyhteiskunta säilyy myös tulevaisuudessa.

Me VALLIssa teemme työtä sen eteen, että Suomessa kaikkien olisi hyvä kasvaa ja vanheta. Sitoutuminen paikallisesti, kansallisesti ja globaalisti alkaa yhteisöllisyyden uudelleenlöytämisellä. Kansalaisyhteiskunnalla on vankat juuret yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden synnyttämisessä ja apua tarvitsevien auttamisessa. Vahvana kansalaisvaikuttajana ja yhtenä hyvinvointiyhteiskuntamme kantaäitinä Miina keskitti koko elämänsä näille kulmakiville, jotka nyt uhkaavat pikkuhiljaa murentua.

Kunnioittaaksemme Miinan perintöä meidän täytyy pitää huolta, ettei yksikään nuori katoa. Meidän täytyy pitää huolta, että nuoret pääsevät osaksi yhteiskuntamme rakenteita, ja että heillä on ääni sekä valtaa vaikuttaa niin kansalaisyhteiskunnan tasolla kuin virallisissa foorumeissa.

1.10. minä liputan Miinalle ja Miinan elämäntyön jatkajille – nuorille, sillä heissä on tulevaisuus, jonka suunnan me aikuiset tänä päivänä, juuri nyt, olemme asettamassa.

Suvi Hiltunen
suunnittelija
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry

Lähteet:
https://www.un.org/en/observances/youth-day
https://miinasillanpaaseura.fi/

Korjaavaa, kehittävää ja ehkäisevää työtä

1980-90-luvun vaihteessa opiskelin sosiaalipolitiikkaa Kuopion yliopistossa. Ostin postimerkkejä, ja sain postimerkin Miina Sillanpäästä. Säilytin tätä Miinan postimerkkiä rahapussissani, se muistutti minua Miinan elämänpolusta sosiaalipoliitikkona ja kansalaisvaikuttajana. Tuolloin en tiennyt, että yliopistosta valmistumiseni jälkeen tulisin työskentelemään ja toimimaan paikoissa, jotka Miina on perustanut tai joissa Miinan elämäntyötä vaalitaan. Helsingin ensikoti on ollut vahvasti elämässäni mukana yli 25 vuoden ajan. Ensin sosiaalityöntekijänä ja sitten myöhemmin luottamushenkilönä. Olen toiminut Miina Sillanpään Seurassa ja Ensi- ja turvakotien liitossa, myös VALLIn tekemä yhteistyö Miina Sillanpään Säätiön toimijoiden kanssa on ollut mieluista ja mukavaa.

VALLIn syntyminen seitsemän perustajajärjestön toimesta 1953 ja työ paremman vanhuuden puolesta on niin ikään Miinan Sillanpään aikalaisten tuotosta. Vahvana vaikuttajana Miinan ystävä Martta Salmela-Järvinen kumppaneineen lähti ajamaan koteja vanhuksille. Jo tuolloin yhteiskunnassa näkyi, että vauvat ja vanhukset ovat kaikkein haavoittuvimpia ryhmiä. Ensikodit vauvoille ja äideille, ja nimensä mukaisesti Koteja vanhuksille, joka oli VALLIn aiempi nimi. Näissä molemmissa järjestöissä on tehty ja tehdään niin korjaavaa, kehittävää kuin ehkäisevääkin työtä. Nykyisin ensikodit tukevat koko perhettä, tarvittaessa myös isiä. Samoin VALLIssa on sisällöt laajentuneet ikääntyvien ja vanhojen ihmisten asumisesta hyvinvointia ja toimintakykyä tukeviin teemoihin.

Miina Sillanpään Seura on perinneyhdistys, joka kunnioittaa Miina Sillanpään elämäntyötä. Seuran tarkoitus on edistää Miina Sillanpään ajamia asioita ja arvoja erityisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa sekä huolenpitoa lapsista, vanhuksista ja huono-osaisista. Tätä Seura tekee yhteistyössä esimerkiksi Miina Sillanpään Säätiön, Ensi- ja turvakotien liiton, VALLIn, Kuluttajaliiton ja MIELI ry:n kanssa. Miina Sillanpään Seuran aloitteesta ja sisäministeriön suosituksesta on Suomessa liputettu Miina Sillanpäälle ja kansalaisvaikuttamiselle jo Miinan 150-vuotisjuhlavuodesta 2016 alkaen. Nyt 1.10.2020 liputetaan viidennen kerran.
Miina Sillanpää on kansalaisvaikuttajana, laajasti yhteistyössä muiden kanssa, onnistunut aikanaan luomaan monipuolisesti hyvän elämän edellytyksiä haavoittuvissa oloissa eläneille. Nämä polut ovat vahvistuneet vuosikymmenten saatossa laajoiksi toimintojen kokonaisuuksiksi, joita useat eri kansalaisjärjestöt työssään edelleen toteuttavat. Kansalaisjärjestöjen sanotaan olevan yhteiskunnan liima, se kokoaa yhteen. Järjestöjä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Sen lisäksi, että järjestöjen toimintaedellytykset on turvattava jatkossakin, on meidän kaikkien hyvä pysähtyä edes kerran vuodessa arvostamaan työtä kansalaisvaikuttajina. 1.10. on mielestäni erinomainen päivä tähän, nostakaamme lippu salkoon tai liputtakaamme somessa, Miina Sillanpäälle ja kansalaisvaikuttamiselle, meille kaikille!

Virpi Dufva
Miina Sillanpään Seuran puheenjohtaja,
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry:n toiminnanjohtaja,
Helsingin ensikotiyhdistys ry:n varapuheenjohtaja

Järjestöpohjaisissa vanhuspalveluissa kansalaisvaikuttaminen on osa identiteettiä

Lokakuun alussa vietettiin järjestöjen päivää sekä kansalaisvaikuttamisen pioneerin Miina Sillanpään liputuspäivää. Miina otti rohkeasti ja väsymättömästi kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja puolusti heikommassa asemassa olevia kansalaisia. Koska järjestöille kansalaisvaikuttaminen ei ole vain yksi juhlapäivä vuodessa vaan osa niiden arkea, päätin tutkailla Valli ry:n jäsenyhteisöjen organisaatioidentiteettiä kansalaisvaikuttamisen ja Miina Sillanpään hengessä.

Kahden järjestöpohjaisen vanhuspalveluita tuottavan organisaation identiteettiä käsittelevässä tapaustutkimuksessa todettiin, että molemmat järjestöt syntyivät tarpeesta ja motivaatiosta parantaa vanhojen ihmisten asumisolosuhteita omalla paikallisella alueellaan. Vanhojen ihmisten elämänlaadun ja hyvinvoinnin edistäminen toimi arvopohjaisena intressinä ja moraalisena velvoitteena asuntotuotannon aloittamiselle. Vapaaehtoisuus ja yhteisesti jaetut intressit olivat edellytys järjestöjen heti alkumetreistä käynnistyneelle palvelu- eli liiketoiminnalle. Tapausorganisaatioiden ensimmäisissä rakennustöissä talkoolaisilla oli suuri rooli.

Järjestöjen toimintaan ei tultu taloudellisten intressien takia. Tapausorganisaatioiden keskustaloista tuli paitsi vanhusten koteja, myös oman lähialueensa keskeisiä, avoimia tiloja niin ikäihmisille kuin muillekin kohderyhmille. Ajatus vanhusten elämänlaadun parantamisesta laajeni suurempaan yhteiskunnalliseen velvollisuudentuntoon.

Tapausorganisaatioiden yhteiskunnallinen velvollisuudentunto ilmeni tutkimuksessa yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden identiteeteissä. Tutkimuksessa solidaarisuuden identiteetti kuvastaa tapausorganisaatioiden altruistista toimintaa sekä organisaatioissa vallitsevaa käsitystä siitä, että niillä on moraalinen velvollisuus puuttua omalta osaltaan yhteiskunnan epäkohtiin.

Epäkohtiin puuttui myös Miina Sillanpää, vaikka se ei ollut Miinallekaan aina mutkatonta. Miinan ajamiin asioihin saattoi kohdistua ensin vastustusta, mutta määrätietoisuutensa, laajan ystävä- ja vaikuttajaverkostonsa sekä kovan pohjatyön ansiosta monet yhteiskunnallisesti merkittävät aloitteet saivat ensiaskeleensa.

Myös tapausorganisaatioissa perustamisajoilta lähtien on otettu riskejä suuremman hyvän edestä, ja välillä se on johtanut myös taloudellisesti kannattamattomiin päätöksiin. Arvot ovat kuitenkin kannatelleet läpi vaikeiden aikojen, ja vaikka palvelutoiminta on aika ajoin ajanut ohi aktiivisen kansalaistoiminnan, ovat tapausorganisaatiot vahvasti kiinnittyneinä kansalaisyhteiskunnan eetokseen omilla tavoillaan.

Kansalaisyhteiskunnan eetokseen kuuluu ennen kaikkea yhteenkuuluvuuden tunne. Tapausorganisaatioiden yhteenkuuluvuuden tunne ja siihen liittyvät emotionaaliset piirteet vaikuttavat monella tasolla: organisaatioiden sisällä, sen lähiyhteisöissä sekä suuremmassa suomalaisessa arvoverkostossa. Kansalaisvaikuttaa voi siis monella tavalla. Sitä voi tehdä Miinan tavoin rohkeita aloitteita tekemällä ja tuumasta toimeen ryhtymällä tai pienillä, oman yhteisön tai organisaation arkisilla teoilla. Vaikuttaa voi myös samalla asialla olevaan laajempaan verkostoon, keskusteluun tai toimintaan osallistumalla.

Vaalitaan siis muinakin vuodenaikoina erimuotoista, niin näkyvää kuin siellä syvällä oman organisaation tai yhteisön sisimmässä elävää kansalaisvaikuttamista.

Suvi Hiltunen
Suunnittelija
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry

Valli ry:n kahden jäsenyhteisön organisaatioidentiteetin tapaustutkimus on luettavissa Theseuksesta https://www.theseus.fi/handle/10024/169177

Miina Sillanpään päivänä kiitän tasa-arvon esitaistelijoita

Tätä blogia varten tutustuin Miina Sillanpään elämään ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Ennestään tiesin vain, että Sillanpää oli yksi Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista ja myös ensimmäinen suomalainen naisministeri. En tiennyt, millaisen valtavan luokkanousun hän on elämänsä aikana tehnyt ja millainen tienraivaaja hän on ollut. Omana aikanaan Miina Sillanpää ajoi erityisesti työläisnaisten ja yksinäisten naisten asiaa. Jos Miina eläisikin tänä päivänä, hän olisi taatusti feministi.

Torpan tytöstä ministeriksi

Miina Sillanpää kasvoi Jokioisilla vaatimattomissa ellei suorastaan köyhissä oloissa torpparin lapsena. Sillanpää kävi vain kaksi lukukautta kiertokoulua ja meni ensi kertaa töihin jo 12-vuotiaana Forssan puuvillatehtaan kehräämöön.

Lähtökohdistaan huolimatta hänet valittiin vuonna 1907, 41-vuotiaana, kahdeksantoista muun edelläkävijänaisen kanssa ensimmäisinä naisina eduskuntaan. Itseoppinut torpparintyttö nousi lopulta vuonna 1926 Tannerin hallituksen toiseksi sosiaaliministeriksi.

Kansanedustajana Miina Sillanpää oli edistämässä uutta, vaimojen oikeusasemaa parantavaa avioliittolakia, jotta naisilla voisi avioliiton solmimisen jälkeenkin olla omaa omaisuutta. Hänen aikanaan säädettiin myös laki naisten kelpoisuudesta valtion virkoihin.

Ensi- ja turvakotien perustajaksi

Jo ensimmäisenä kansanedustajavuotenaan 1907 Sillanpää teki kollegoidensa kanssa aloitteen siitä, että kuntien tulisi perustaa koteja aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan ja muita turvattomia lapsia varten. Asia raukesi, sillä sitä pidettiin epäsiveellisyyden palkitsemisena. Koska aloite ei useista yrityksistä huolimatta edennyt, perusti Sillanpää kollegoineen Työläisäitien ja Lasten Kotiyhdistyksen vuonna 1936. Nykyisin yhdistys tunnetaan Ensi- ja turvakotien liittona. Ensimmäinen Ensi Koti avattiin 1942 Helsinkiin. Miina oli tuolloin 76-vuotias.

Minkä puolesta Miina taistelisi nyt

Kuvittelen Miinan tähän päivään naisten marsseille, taistelemaan kehollisen itsemääräämisoikeuden puolesta, muistuttamaan Suomessa aivan liian yleisestä naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja Istanbulin sopimuksen (eli Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta) velvoitteista.

Sillanpää olisi taatusti vaatimassa lisää turvakoteja. Hän olisi puhunut aktiivisesti kunniaan liittyvän väkivallan torjumisesta. Intersektionaalinen eli erilaiset syrjinnän muodot tunnistava feminismi sopisi Sillanpäälle. Hän ymmärsi, kuinka ihmisen asemaan ja kohteluun vaikuttavat monet erilaiset asiat ja ominaisuudet. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen edellyttää, että eri tekijöiden vaikutusta tarkastellaan myös suhteessa toisiinsa.

Mietin, olisiko Miina Sillanpää kirjoittanut #metoo, kun naiset aloittivat sosiaalisessa mediassa seksuaalisen häirinnän näkyväksi tekevän liikkeen. Sillanpää työskenteli 15 vuotta piikana viidessä eri perheessä Porvoossa ja Helsingissä. Piian tai palvelijattaren työ oli naisten yleisin ammatti, eikä heidän asemansa ollut hääppöinen. Piiat tekivät pitkiä, usein 14–16 tuntisia päiviä pienellä palkalla. Kotipalvelijat joutuivat varsin usein seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan kohteeksi. Tästä Sillanpää myös kirjoitti Työläisnainen-lehdessä.

1.10. Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä

Syrjivistä ja sukupuolittuneista rakenteista huomauttaminen ja tasa-arvosta puhuminen ei ole nykyäänkään suosittua ja johtaa helposti vihapuhemyrskyyn. Jatkossa jos myrsky nousee, muistutan itseäni turhautumisen tai jopa pelon iskiessä, että sata vuotta sitten Miina Sillanpää puhui voimakkaasti tasa-arvon ja ihmisarvon puolesta. Jos Sillanpää kollegoineen olisi pelon vuoksi sensuroinut itseään, Suomi näyttäisi tänä päivänä hyvin erilaiselta. Kiitos tasa-arvotaistelijoiden Suomi on nyt yksi parhaista maista naisille, voi kun se olisi sitä kaikille!

1.10. juhlitaan Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivää. Sisäministeriö suosittelee liputtamista. Syystä.

Viestintäpäällikkö Milla Halme
SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry

Huolestuttavia havaintoja palkatusta kotitalous- ja kotihoivatyöstä

Jo vuonna 1921 Miina Sillanpää julisti: ”Jokaisella ihmisellä on elämässään oikeus hyvinvointiin, inhimillisiin työoloihin ja ihmisyyden kunnioittamiseen.”

Kotitalous- ja kotihoivatyö on maailmanlaajuisesti kasvava ilmiö. Sitä selittää väestön ikääntyminen ja naisten työssäkäynnin yleistyminen. Lasten, vanhusten ja vammaisten hoivapalvelut ovat joko järjestämättä tai riittämättömät. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n arvion mukaan maailmassa on noin 67 miljoonaa yli 15-vuotiasta päätoimista kotitaloustyöntekijää. He ovat yleensä vähäosaisia naisia tai tyttöjä, usein maahanmuuttajia. Kun työtä tehdään paljon harmaan talouden piirissä, todellinen määrä lienee noin 100 miljoonaa. Merita Jokelan uuden väitöskirjan mukaan 74 maan tilastot osoittivat, että taloudellinen eriarvoisuus ja maahanmuuttajien korkea määrä oli yhteydessä suureen kotitaloustyöntekijöiden sektoriin.

ILO hyväksyi vuonna 2011 Kotitaloustyöntekijöiden ihmisarvoista työtä koskevan yleissopimuksen nro 189. Lähtökohtiin kuuluu kotitaloustyöntekijöiden merkittävä panos maailmantaloudessa. He lisäävät perheen huollosta vastaavien henkilöiden mahdollisuuksia ansiotyöhön hoitamalla lapsia, ikääntyviä ja vammaisia. Kotitaloustyö on kuitenkin aliarvostettua ja sen tekijät alttiita työehtoihin ja –oloihin liittyvälle syrjinnälle ja ihmisoikeuksien loukkauksille. TV 1:n vuoden 2019 alussa esittämä dokumenttisarja antoi lohduttoman kuvan ihmisten hyväksikäytöstä. Erityisen kova oli Afrikasta kotiapulaisiksi Lähi-itään välitettyjen naisten ja tyttöjen kohtalo.

Vuoden 2018 lopussa ILO:n yleissopimuksen oli ratifioinut 27 valtiota. EU:n neuvosto oli vuonna 2014 valtuuttanut jäsenmaat ratifioimaan ILO:n yleissopimuksen. Myös EU on sitoutunut edistämään ihmisarvoista työtä kaikkialla maailmassa. Yleissopimus edisti niin ikään EU:n tavoitetta hävittää ihmiskauppa. Kuitenkin vain kuusi EU-maata nimittäin Suomi, Belgia, Saksa, Irlanti, Italia ja Portugal on sen ratifioinut. Sopimukseen sitoutuneiden maiden on varmistettava, että kotitaloustyötä pidetään ammattina ja että työntekijöitä suojellaan kaikilta väärinkäytön, häirinnän ja väkivallan muodoilta. Heille tulee tarjota oikeudenmukaiset työehdot ja ihmisarvoiset työ- ja asuinolot.

Kotitalous- ja kotihoivatyö EU:ssa

Myös EU:n parlamentin naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunta otti kotitaloustyöntekijöiden aseman tarkasteltavakseen. Sen perusteellinen mietintö hyväksyttiin EU:n parlamentin täysistunnossa huhtikuussa 2016 ja parlamentti antoi päätöslauselman kotitalous- ja hoivatyötä tekevistä naisista EU:ssa (2015/2094(INI)). Päätöslauselma perustui muun muassa seuraaviin seikkoihin.

EU:ssa teki kotitaloustyötä noin 2,2 miljoonaa naista, joista suurin osa oli maahanmuuttajia, joukossa alaikäisiä. Ala työllisti noin 3 % EU:n työvoimasta. Pimeä työ oli kuitenkin laajalle levinnyt sekä kotitalous- että hoiva-alalla. Kotitalous- ja hoivatyö oli jäsenvaltioissa heikosti ja epätasaisesti säädeltyä. Alalle oli tyypillistä työpaikkojen epävarmuus, puutteellinen työsuhdeturva, matala palkka, jonka maksaminen oli lisäksi epäsäännöllistä, kohtuuttoman pitkät työajat ja lomien puuttuminen. Työntekijöiden seksuaalisen ja muun vakavan hyväksikäytön riski oli suuri. Erityisen huolestuttava oli maassa laittomasti oleskelevien maahanmuuttajien asema.

Kotitalous- ja hoiva-ala oli taloudellisesti merkittävä ja tarjosi uusia työmahdollisuuksia. Työpaikkojen on kuitenkin oltava laadukkaita ja työntekijöiden ammattitaitoisia. Heillä on oltava samat työ- ja sosiaalioikeudet kuin muilla työntekijöillä. Kotitalous- ja hoivatyöntekijät edistivät sukupuolten tasa-arvoa luomalla tehokkaan infrastruktuurin työ- ja perhe-elämän yhdistämiseksi. Vaikka lähes 20 % EU:n väestöstä oli yli 65-vuotiaita ja osuuden arvioitiin nousevan 25 %:iin  vuoteen 2050 mennessä, ajassa mitattuna 80 % ikäihmisten ja vammaisten hoidosta oli omaishoitajien/ja tai läheishoitajien vastuulla. Ikääntyneiden yhä suurempi määrä, työikäisten väheneminen ja julkisen sektorin budjettirajoitteet lisäävät kotitalous- ja hoivatyön tärkeyttä.

Päätöslauselmassaan EU:n parlamentti kehotti kaikkia jäsenvaltioita ratifioimaan kiireesti ILO:n yleissopimuksen nro 189 ja varmistamaan, että sitä sovelletaan tiukasti. Kotitaloustyö tulee tunnustaa ammatiksi ja varmistaa työntekijöille kuuluvat oikeudet ja sosiaaliturva. Myös EU:n komission tulee ryhtyä toimenpiteisiin, joiden tavoitteena on kotitalous- ja hoivatyöntekijöiden ammatillisen pätevyyden ja urakehityksen tunnustaminen jäsenmaissa sekä yhteiskunnallinen arvostus.

Mitä Suomen tulisi tehdä

Meillä ILO:n yleissopimus tuli voimaan 8.1.2016. Se vaati ainoastaan vuodelta 1977 olleen kotitaloustyöntekijöistä annetun lain kumoamista ja työntekijöiden saattamista samantasoisen työoikeudellisen suojan piiriin muiden työntekijöiden kanssa. Samalla muutettiin työaikalakia siten, että yötyön teettäminen tuli sallituksi työnantajan kotona tehtävässä hoitotyössä.

Miina Sillanpään perinnön velvoittamana on kuitenkin syytä ymmärtää ILO:n sopimuksen merkitys koko EU:lle. Kun Suomi on puheenjohtajamaa vuoden 2019 jälkimmäisellä puoliskolla, meidän olisi tärkeää kantaa EU:n parlamentin tavoin vastuuta koko EU:ssa epämääräisessä ja haavoittuvassa asemassa olevista kotitalous- ja hoivatyöntekijöistä. Voisimme pyrkiä siihen, että EU:n neuvosto antaa jäsenmaille suosituksen ILO:n sopimuksen pikaisesta ratifioimisesta.

ILO:n yleissopimus koskee kaikkea työsuhteessa kotitaloudessa tai yhdelle tai useammalle kotitaloudelle tehtävää työtä. Työnantajana voi siten olla useamman kotitalouden muodostama rinki, asukkaidensa kotihoidosta vastaava kunta tai yksityinen kotipalveluiden tuottaja. Tästä näkökulmasta myös omassa maassamme riittää tekemistä. Tilastokeskuksen mukaan kuntien rahoittamien kotihoidon palveluiden arvo vuonna 2016 oli 1,447 miljardia euroa. Julkinen taho tuotti palveluista 74 % ja yksityiset, lähinnä pienet ja muutamat keskisuuret yritykset sekä järjestöt 26 %. Mukana eivät ole kotitalouksien itsensä lisääntyvästi kustantamat hoivapalvelut, joiden hankkimista verovähennysoikeus helpottaa.

Väestön ikääntyessä paine palveluihin kasvaa. Vanhuspalvelulain tavoitteena on vähentää laitoshoitoa ja lisätä kotihoitoa. Asiakkaiden määrä kotihoidossa kasvaakin nopeammin kuin tehostetussa palveluasumisessa. THL:n selvityksen mukaan 57 % vanhuspalveluiden asiakkaista oli kotihoidossa vuonna 2018. Asiakkaat ovat entistä huonokuntoisempia ja paljon palvelua tarvitsevien määrä lisääntyy jatkuvasti. Vanhustenhoidon suurimmat ongelmat ovatkin kotihoidossa.

Tukholman yliopiston johdolla tehdyssä Nordcare kyselytutkimuksessa verrattiin vanhustenhoitoa neljässä Pohjoismaassa vuosina 2005 ja 2015. Kotihoidon tilanne Suomessa oli selvästi heikentynyt, kun taas palveluasumisen tilanne oli pysynyt ennallaan, keskimäärin heikkona.  Kuormittavuus työntekijöille oli Suomessa selvästi suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Meillä oli myös enemmän sairauspoissaoloja. Työntekijöitä onkin vaikea saada osittain siksi, että työ koetaan raskaaksi ja alipalkatuksi. THL:n asiantuntijoiden mukaan kotihoidon henkilöstön riittävyyteen ja osaamiseen on nopeasti etsittävä ratkaisuja.

Ratkaisua haetaan muun muassa maahanmuuttajista, etenkin nuorista naisista. Heitä kannustetaan hoiva-alan koulutukseen. Heidän osuutensa hoivatyöntekijöistä onkin merkittävästi kasvanut erityisesti pääkaupunkiseudulla. Urakehityksestä puolestaan ei ole havaintoja.  Tutkijat ovatkin tuoneet esiin huolensa siitä, että hoiva-alan resurssipulan paikkaaminen maahanmuuttajilla saattaa aiheuttaa rakenteellista eriarvoisuutta.

Miina kiinnittäisi varmasti päättäväisesti päätöksentekijöiden huomiota kotihoiva- ja tukipalveluiden ongelmiin. Hän vaatisi valvomaan, että kaikkien palkattua hoivatyötä kotitalouksille tekevien työntekijöiden työolosuhteet ovat inhimilliset ja että heidän oikeuksiaan kunnioitetaan.

Kirsti Rissanen,
Miina Sillanpään Seuran jäsen ja entinen puheenjohtaja       

Eriarvoisuus heikentää kansanvaltaa ja vinouttaa päätöksiä

Saavatko toimeentulotuella elävät köyhät äänestää? Onneksi kyllä, mutta huomattavan suuri osa ei niin tee. Kansalaiskelpoisuudelle asetettiin pitkään rajoituksia. Nyt kansalaisten osallisuudelle ja välittömille vaikutusmahdollisuuksille kehitetään uusia kanavia. Edustuksellinen demokratia on silti kansanvallan kulmakivi ja keino erilaisten vähemmistöjen aseman varmistamiseksi. Vinoutunut äänestysvilkkaus vinouttaa päätöksiä ja ruokkii kansalaisten kokemaa epäluottamusta. Siihen ei sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä yhteiskunnalla ole varaa. On puututtava eriarvoisuuden juurisyihin.

Historiallisen edistyksellinen vaalijärjestys 1906

Suomi on kansanvallan edelläkävijä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden säätämisessä. Valtiollisella tasolla uudistus tuli voimaan vuonna 1906, kunnallisella tasolla sisällissodan jälkeen 1918. Eduskuntauudistus kasvatti äänioikeutettujen määrä kerralla kymmenkertaiseksi – 126 000 äänioikeutetusta 1 273 000 äänioikeutettuun. Sekä naiset että neljä viidestä täysi-ikäisestä miehestä saivat äänestää ensi kerran. Uudistuksen valmistelu jakoi vahvasti näkemyksiä. Naisten sopivuudesta yhteisten asioiden hoitoon kiisteltiin kiivaasti.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa työläisnaisten kampanja sai ihmiset liikkeelle. Sosialidemokraateista tuli suurin ryhmä 80 kansanedustajalla. Varsinainen maailmanluokan yllätys oli kuitenkin naisten läpimurto, minkä kattava vaalikelpoisuus mahdollisti. Liki joka kymmenes (19) edustaja oli nainen. Työläisnaisten ryhmästä tuli suurin naisryhmä, edustajina mm. Miina Sillanpää sekä Hilja Pärssinen, jolle Miina Sillanpää antoi myöhemmin julkista tunnustusta monien naisia, lapsia ja perheitä koskevien aloitteiden liikkeelle saattamisesta. Myönteisen kansainvälisen juhlinnan varjossa osa edustajista katsoi, että Suomen ja eduskunnan maine oli mennyttä, kun kansanedustajiksi tuli sivistymättömän rahvaan edustajia. Erityisesti työläisnaisten taito lainsäätäjinä herätti epäilyjä. Vaikka julkisuudessa työläisnaisliike ja porvarillinen naisliike esiintyivät toistensa vastustajina, molemmat toimivat naisten oikeuksien hyväksi ja tekivät yhteisiä lakialoitteita.

Köyhäinhoidokeilla ei poliittisia oikeuksia

Äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden mittavat laajennukset peittivät alleen sen, että 10-15 prosenttia äänestysikäisistä jäi edelleen vaille äänioikeutta. Uudessakin vaalijärjestyksessä yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuvilta edellytettiin jonkinlaista taloudellista itsenäisyyttä. Rajoituksia poistettiin myöhemmin useissa vaiheissa, mutta vasta huoltoapulain holhouspykälän kumoaminen vuonna 1970 poisti lainsäädännöstä sosiaaliturvan ja äänioikeuden kytkennän. Myös kruununverojen maksamatta jättäminen, irtolaisuustuomio tai henkikirjoittamattomuus johtivat pitkään äänioikeuden epäämiseen. Henkikirjoittajien erehdysten tai mielivallan armoille jäi varsinkin vailla vakinaista asuinpaikkaa olevia.

Osa kansalaisista oli lisäksi äänioikeutettuja, mutta vailla äänestysmahdollisuutta. Mielisairaaloissa, kehitysvammalaitoksissa, kunnalliskodeissa, pakkotyölaitoksissa tai vankiloissa ei ollut mahdollista äänestää.

Kansanvallan peruskorjaus on tarpeen

Kattava äänioikeus, vaalikelpoisuus ja tosiasiallinen äänestysmahdollisuus ovat kansanvallan perusta. Demokratian toimivuus edellyttää myös uusia ratkaisuja kansalaisten osallisuuden ja suoran demokratian lisäämiseksi sekä uudistuksia puolueiden, eduskunnan ja valtioneuvoston toimintatapoihin ja rakenteisiin, kuten Sitran selvityshenkilöt Liisa Hyssälä ja Jouni Backman raportissaan ”Kansanvallan peruskorjaus, Kaikki voimavarat käyttöön” rohkeasti esittävät.

Tunne yhteisöllisyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja luottamuksesta lisäävät yksilön hyvinvointia. Luottavaiset ihmiset ovat tyytyväisempiä ja onnellisempia ja kokevat, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa. Kansalaisten keskinäinen luottamus toisiinsa, mutta myös luottamus instituutioihin on korkea Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Luottamus yhteiskunnan viranomaisiin on kuitenkin korkeampi ja kestävämpää kuin luottamus poliitikkoihin, puolueisiin ja eduskuntaan. Nurinkurista sikäli, koska viranomaiset kuitenkin vain panevat toimeen poliitikkojen päätöksiä. Yhtä kaikki, luottamuksen palauttaminen vaatii uusia keinoja politiikan toimintatapojen ja rakenteiden muuttamiseksi.

Epätasainen äänestysvilkkaus on hälytysmerkki yhteiskunnan sosiaalisesta tilasta

Poliittinen osallisuus on professori Erik Allardtin tutkimusten perusteella keskeinen hyvinvoinnin osatekijä. Tasapuolisen osallisuuden edistäminen on siksi olennainen osa eriarvoisuuden torjumisessa. Huomion kiinnittämistä muun osallisuuden ohella erityisesti vaalien äänestysvilkkauteen ja sen väestöryhmittäisiin eroihin perustelee eduskunnan tehtävä lainsäätäjänä. Kamppailujen kautta hankittu äänioikeus on tärkeimpiä poliittisen kansalaisuuden edellytyksiä. Se, että sitä käytetään yhä epätasaisemmin, on vakava hälytysmerkki yhteiskunnan sosiaalisesta tilasta.

Vinoumat ovat erityisen jyrkkiä koulutuksen suhteen. Nuorten aikuisten ryhmässä (25–34-vuotiaat) korkeakoulutettujen osallistumisaste oli viime eduskuntavaaleissa 2,5-kertainen ainoastaan perusasteen koulutuksen suorittaneisiin nähden (79 % vs. 31 %). Korkeasti koulutettujen nuorten osallistumisen taso on pysynyt viimeisen 30 vuoden aikana melko vakaana, mutta matalasti koulutetut nuoret äänestävät aiempaa vähemmän. Väestöryhmien äänestysvilkkauden eriytyminen näkyy myös ylisukupolvisesti sekä liki kaikilla sosioekonomisilla mittareilla.

Ratkaisuja haettava eriarvoisuutta ja syrjäytymistä vähentävistä toimista, ongelman juurisyistä

Äänestysvilkkauden erot vinouttavat päätöksiä, kun hyvin toimeentulevien, aktiivisesti äänestävien kansalaisten intressit ja näkemykset muokkaavat säädösten sisältöä. Eri väestöryhmien sosiaaliset todellisuudet ovat huolestuttavasti eriytyneet. Professori emerita Raija Julkunen kuvaa epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksia hyvinvointivaltiossa käsittelevässä kirjoituksessaan tilannetta seuraavasti: ”Mitä pitemmän sosiaalisen etäisyyden päästä köyhyyttä tarkastellaan, sitä voimakkaammin korostuu laiskuutta painottava näkemys. Mitä kauempana oma todellisuus on köyhän kokemuksesta, sitä vaikeampi sitä on käsittää. Köyhyyttä kokeneet sen sijaan korostavat rakenteellisten tekijöiden merkitystä.” Ei siis ihme, että ongelmiin tarjotut ratkaisut eroavat jyrkästi.

Päätösten vinoutuminen vähentää heikossa asemassa olevien kansalaisten osallistumismotivaatiota entisestään. Tilanne muodostaa otollisen kasvualustan vasemmisto- ja oikeistopopulismin kasvulle. Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta toimivat myös poliittista radikalisoitumista edistävinä olosuhteina.

Äänestäminen on yhä selkeämmin osoitin yhteiskunnan jakautumisesta hyvä- ja huono-osaisiin sekä luottamuksen rapautumisesta politiikkaan, sen instituutioihin ja poliitikkoihin. Myös ratkaisuja on siksi haettava eriarvoisuutta ja syrjäytymistä vähentävistä toimista sekä politiikan toimintatapojen uudistamisesta.

Tuire Santamäki-Vuori
Miina Sillanpään Seuran varapuheenjohtaja