Miina Sillanpää. Edelläkävijä -kirjan vastaanotto

Miina Sillanpää -kirjani julkistettiin onnellisten tähtien alla ja sopivaan aikaan. Vietettiin Miinan syntymän 150-vuotisjuhlavuotta ja 1.10.2016 oli suositeltu liputuspäiväksi. Teokseni julkistettiin pari viikkoa sitä ennen. Niinpä tiedotusvälineiden edustajat kertoivat liputuksesta, Miina Sillanpäästä ja kirjastani samaan hengenvetoon.

Helsingin Sanomien Miska Rantasen lauantaiessee Piiasta hyvinvoinnin rakentajaksi 24.9., siis vähän ennen liputuspäivää teki kirjan tunnetuksi. Alexandra Ramsayn vertasi Sillanpäätä Mannerheimiin kirjaesittelyssään Pionjär inom socialpolitiken Hufvudstadsbladetissa 29.9. He olivat samanikäisiä ja vaikuttivat merkittävästi Suomen kohtalonhetkinä, kun itsenäisyyttä ja hyvinvointia rakennettiin. Molemmilla on myös Aimo Tukiaisen suunnittelema patsas Helsingin keskustassa. Ramsay moitiskeli pohjoismaisen naishistoriaa koskevan kirjallisuuden puutumista lähdeluettelosta – sekä tarinan sitomista rinnakkaiseen kehitykseen Ruotsissa. Ihan oikeita havaintoja.

Demarissa Anja Salminen puolestaan kehui teoksen ansioita kansainvälisen kehityksen taustoittamisessa. Monet muutkin päivälehdet huomasivat Miinan juhlavuoden ja kirjan. Miina Sillanpään Seuralla on yli 300 lehtileikkeen kokoelma juhlavuotta koskevista kirjoituksista. Miina Sillanpää oli lukuisten lehtien kysymys- ja vastauspalstojen suosikki esimerkiksi kysymyksellä, kuka oli maamme ensimmäinen naispuolinen ministeri. Radio- ja televisio eivät ole innostuneet Miina Sillanpäästä. Ainoan radiohaastattelun Ylen ykkösessä tuntuu kuitenkin kuulleen yllättävän moni tuttavani.

Monissa kirja-arvosteluissa kiinnitetään huomiota teoksen antamaan laihaan kuvaan Miina Sillanpään persoonasta. Jonkinlaista syväluotausta tunnutaan kaivattavan. Miina Sillanpää ei kuitenkaan avannut sielunsa sopukoita edes päiväkirjoilleen. Ystävienkin kanssa hän puhui asiaa tai pelasi korttia ja piti muita aina käsivarren mitan päässä. Enkä minä ole mikään psykohistorioitsija.

Olen yrittänyt vastata myös kysymykseen, mitä on tapahtunut Miinan jälkeen. Seurasin hänen ajamiaan asioita nykyaikaan asti. Miten Miinan unelmat ovat toteutuneet lastensuojelun, kotitaloustyön, naisten poliittinen osallistumisen osalta? Eniten jännitin sen saamaa vastaanottoa. Pelkäsin, ettei kukaan pitäisi sitä mielenkiintoisena tai tarpeellisena lähestymistapana. Suurin osa lukijoista näyttää kuitenkin pitäneen tätä tarkastelutapaa mielenkiintoisena ja sitä oli erittäin hauska kirjoittaa. Monet lukijat ovat helppolukuisesta kirjasta pitäneet.

Teos on ollut myös jonkinlainen myyntimenestys, ja kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuntuu tyytyväiseltä. Lisäksi minua on pyydetty yli 20 tilaisuuteen kertomaan Miina Sillanpäästä ja kirjasta. Kutsujina ovat olleet nais- ja työväenyhdistykset, kansalais- ja työväenopistot, erilaiset naisverkostot ja ystäväryhmät. Salit ovat olleet täysiä.

Yksi arvostelija on kuitenkin erilainen. Historiallisessa Aikakauskirjassa 2/2017 julkaistiin tamperelaisen maisteri Mikko Kemppaisen arvostelu. On tietenkin kunnia tulla huomatuksi maan johtavassa historiallisessa tieteellisessä lehdessä. Harmilista kyllä Kemppainen ei pidä kirjasta. Koko jutun juokseminen lyhyessä kirjassa (175 s.) on myös hänen mielestään huono juttu eikä nykyaikaan vetäminen lyhyen katsauksen tavoin ole mielenkiintoista. Muita työläisnaisia olisi pitänyt tuoda enemmän esiin. Teoksen jäsentely on sekava eikä hän ole ymmärtänyt tarkastelukulmaani hyvinvoinnin rakentamisen pitkänä linjana tai pidä siitä. Ja lopuksi Kemppainen sälyttää syyn Miina Sillanpään Seuralle, joka on tilannut teoksen liian hätäisesti eikä ole antanut tekijälle kunnolla aikaa perehtyä asiaan.

Entä onko vastaanotossa naiskysymystä? Arvosteluja ja kirjaesittelyjä ovat sanomalehtiin kirjoittaneet ammattitoimittajat, naiset ja miehet. Esitelmiä on ollut kuulemassa naisvoittoinen yleisö, mutta paljon on ollut miehiäkin, enemmän kuin naisasialuennoillani yleensä. Jos jossain voisi ajatella olevan naisen huomaamatta jättämistä, se olisi ehkä aikakauslehdistössä. Jos yhtä merkittävästä miespuolisesta poliitikosta olisi julkaistu kirja, mitenkähän se olisi saanut huomiota?

Kirjoittajana professori Aura Korppi-Tommola

 

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

”En ole kynämies että kykenisin löytämään muotoja joita tarvitseisin”

Näin kirjoittaa Eija Kajava eduskunnan kirjaston blogissa esitellessään Miina Sillanpää 150-vuotta näyttelyä Eduskunnan kirjastossa.

Lue koko blogikirjoitus tästä http://parlamenttikirjasto.blogspot.fi/2017/02/en-ole-kynamies-etta-kykenisin.html

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Lukeminen kuuluu kaikille!

Miina Sillanpää oppi lukemaan 6-vuotiaana katsellessaan veljiensä opettelua. Kiertokouluun hän pääsi kahtena vuonna, ja myöhemmin tehtaan kouluun aloitettuaan 12-vuotiaana työn tehtaantyttönä. Kirjasto oli hänen aarreaittansa, ja lukeminen intohimonsa, vaikka joutui lukemaan yövuoron jälkeen tai palveluspaikassa sängyssä salaa. Tavallinen tarina noina aikoina köyhien parissa. Koulunkäynti tai lukeminen ei kuulunut kaikille, ennenkuin saatiin yleinen oppivelvollisuus vuonna 1921.

Sittemmin Miinan kynän jälkeä saatiin lukea Palvelijatar- ja Työläisnainen- lehdissä, joiden toimittajana hän oli, ja monessa muussa yhteydessä. Hänen äänenpainojaan kuultiin ja kuunneltiin eduskunnassa ja yli puoluerajojen. ”Ken on Suomen piioista kiukkuisin, se on Miina Sillanpää”, renkutettiin pilkkalaulussa, aikansa some-raivon ilmaisijana. Miinasta oli hyvä, että hän sai asiansa esille, vaikka hänelle naurettiinkin.

Nyt, Suomi 100-vuoden lukuisien tapahtumien osana, käynnistyy kampanja ”Minä luen Sinulle”. Lukemisesta halutaan tehdä yhteistä omaisuutta, kaikille kuuluvaa iloa ja oppia. Helmikuussa 2017 vietetään Yhdistyneiden Kansakuntien Maailman ääneen lukemisen viikkoa. Maahanmuuttajat lukevat vanhoille ja kehitysvammaisille ihmisille ääneen eri tahoilla. Ääneen lukeminen on kaikille hauskaa ja hyödyllistä, se sopii niin lapsille kuin vanhoillekin.

Selkokieli on Miinan kieltä, yksinkertaista kaunista suomea ilman monimutkaisia lauserakenteita. Selkokielellä on vielä liian vähän luettavaa, mutta varanto karttuu koko ajan; romaaneja, dekkareita, käännöskirjallisuutta. Ilahduttavaa on, että selkokielellä on tarjolla myös uutisia, viranomaisten sivuja ja vaikkapa Duodecimin lääkärikirjan osia. Tietoa ja tunteita on käsillä! Nyt ulotutaan kaikkiin, joka ikiseen ihmiseen.

Miinasta on kirjoitettu monia kirjoja, viimeksi Aura Korppi -Tommolan hieno ”Miina Sillanpää, edelläkävijä” vuodelta 2016. Mutta lukemiskampanjaan sopii oivallisesti myös toinen versio, selkokielellä kirjoitettu Miinan elämäkerta Raili Mikkasen hurmaavassa kirjassa ”Suomalaisia suurnaisia”vuodelta 2008. Siinä Miina kuvataan arvoisessaan seurassa, Aurora Karamzinin, Minna Canthin, Ida Aalbergin, Mathilda Wreden ja Aino Kallaksen rinnalla. Kieli on lempeää, vivahteikasta, ja osoittaa, että selkokieli on kaikkea muuta kuin tylsää. Ja eikäpähän Miinasta tylsää tarinaa saisi millään, niin mielenkiintoinen ja uraauurtava tarina on Miinan polku.

Tarttukaa tähän tarinaan. Kaikki siis lukemaan ääneen, lukeminen kuuluu kaikille!

Vappu Taipale

Kirjoittaja oli jäsenenä Miina Sillanpää 150-juhlavuoden valtuuskunnassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Lasikatoista

Lukiessani Miina Sillanpäästä kirjoitettua tuoreinta teosta Miina Sillanpää, edelläkävijä, tunnistin joitakin yhtymäkohtia omaan elämääni. En missään tapauksessa tohdi verrata itseäni tai aikaamme Sillanpäähän ja hänen uskomattoman sitkeään pioneerityöhönsä, mutta välillä oikein hymyilytti, kuinka samankaltaisia tilanteita onkaan matkani varrelle osunut.

Tunnistan hyvin Miinan toimintatavan hakea yhteistyökumppaneita ennakkoluulottomasti sieltä, mistä samanmielisyyttä on löydettävissä. Tavoite on tärkein ja on omankin kokemukseni mukaan tuloksekkainta pyrkiä mahdollisimman laajaan verkostoitumiseen. Ei ole niin väliä kuka ”kunnian kerää”, jos tärkeä asia edistyy.

Onneksi aika nyt kuitenkin on toinen kuin Miinan eläessä ja eriarvoistavat rakenteet tunnistetaan jo aika hyvin, kuten myös asenteet. Aihetta tutkineet opiskelijat Kurkela ja Rantalainen tekivät kuitenkin tovi sitten huomion, että naisjohtajat eivät halua puhua naisjohtajuudesta tai lasikatoista kovin mielellään.

Vaikuttaa siltä, että lasikatto ei aina murrukaan, vaikka ulospäin siltä näyttäisi. Se saattaakin olla itse asiassa vain lasinen luukku – joka voidaan siis avata milloin vaan uudestaan ja tiputtaa tulija takaisin ”omalle paikalleen”. Yhteinen haasteemme voisi siis olla, että naisjohtajat uskaltaisivat puhua rehellisemmin urakehityksestään ja sen varrelle osuneista tapahtumista.

Lasikatot on parhaiten murrettu politiikassa ja julkisella sektorilla, joissa valintaa ohjaavat osittain pakolliset kiintiöt. Kiintiökysymys on ollut minulle vaikea pohdittava, mutta olen päätynyt siihen tulokseen, että esimerkiksi vaatimus 40 prosentin edustuksesta ei tarkoita sitä, että joku nousisi paikalleen epäpätevänä, kiintiöpaikalle, vaan sillä nimenomaan suojellaan päteviä, eteenpäin rohkeasti pyrkiviä ihmisiä, jotka tulisivat muutoin syrjityiksi sukupuolensa takia ja heidän ohitseen nimenomaan valittaisiin kokemattomampia tai osaamattomampia hakijoita, vain koska he edustaisivat normatiivisempaa mielikuvaa. Ja kaikki tämähän koskee tietyissä tilanteissa miehiäkin.
Ammattien segregaatio aiheuttaa sinänsä jo yhdenlaisen lasikaton. Naiset eivät hakeudu putkimiehiksi, sähköinsinööreiksi tai muihin hyväpalkkaisiin miesammatteihin. Minulle tutuimmilla aloilla, eli yksityisillä palvelualoilla naisvaltaisuus puolestaan jyrää alleen. Pamin jäsenrekisteristä löytyy kuitenkin mielenkiintoinen tieto, joka sekin todistaa naisten urakehityksen tökkimistä. Myymälätyöntekijöistä 80 % on naisia, mutta myymäläpäälliköistä enää 60 %. Heikompi urakehitys näkyy siis hyvin matalapalkkaisillakin aloilla, eikä yksinomaan ylimmän johdon piirissä, josta yleensä puhutaan.
Asenteisiin vaikuttaminen on todella hidasta ja usein asetelmat syntyvät tiedostamattakin. Ruotsalaiskirjailijat lainasivat tutkielmalleen nimen Madeleine Albrightilta, ”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan”. Kirjassa kuvataan toki tyttöjen ja naisten keskinäisiä suhteita, mutta myös selvitetään ympäröivien ihmisten puheen ja käytöksen vaikutuksia koko lapsuuden aikaiseen kehitykseen, joka luo pohjan itsetunnolle ja sille, minkälaisena tytöt ja pojat näkevät tulevaisuutensa avautuvan.
Nämä ilmiöt on syytä tunnistaa. Huomioidaan aidosti erilaiset ihmisten ominaisuudet ja tuetaan niitä, ei hoeta yleisiä olettamia ja jopa ajatella jotain olevan pielessä, jos ihminen ei vastaakaan niitä.
Tasa-arvon edistäminen vaatii aktiivisia toimia meiltä jokaiselta, joka päivä.

Ann Selin
Ann Selin on Miina Sillanpää 150 juhlavuoden valtuuskunnan jäsen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Monikulttuurisen vuoropuhelun aika

Miina Sillanpään Seura ja yli kaksikymmentä muuta yhteisöä esitti sisäministeriölle liputuspäivää Miina Sillanpäälle ja kansalaisvaikuttamiselle. Ministeriö suostui yhteen kertaan ja antoi määräyksen ja suosituksen yleisestä juhlaliputuksesta Miinan syntymän 150 vuotta -juhlavuoden ja kansalaisvaikuttamisen kunniaksi. Helsingissä oli mukava katsella iloisesti tuulessa liehuvaa lippumerta.
Liputuspäiväksi oli valittu lokakuun ensimmäinen siksi, että piikakenraalimme syntymäpäivä 4.6. oli jo varattu Puolustusvoimien lippujuhlalle ja marsalkka Mannerheimille. Miinalle sopii hyvin 1.10. Se on nimittäin ajankohta, jolloin Suomen suuriruhtinaskunnassa tulivat vuonna 1906 voimaan uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki. Niiden myötä valtiovalta siirtyi säädyiltä kansalle jo ennen valtiollista itsenäisyyttä. Palvelijataryhdistyksen johtaja Miina ajoi tarmokkaasti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, siis myös naisille. Kun oikeus saatiin, hän myös osallistui, valittiin ja vaikutti. Sittemmin hänen osakseen tuli todistaa Suomen demokratiakehityksen suurimpia karikoita ja itsenäisyyden aseellista puolustamista.
Tänään todistamme jälleen yhteiskunnallista kipukohtaa. Kansamme vahvan yhtenäiskulttuurin varaan rakentunut identiteetti, on murroksessa. Globalisoitunut talous ja tiedonvälitys, ihmisten kansainvälinen liikkuvuus ja sosiaalisen median verkostot rakentavat monikerroksista identiteettiä. Olemme Suomen, EU:n ja maailman kansalaisia. Seurauksena on ollut turhautumista ja voimattomuutta. Ihmisiltä puuttuu uskoa vaikuttamiseen. Eriarvoisuus kasvaa. Pakolaiskriisi on muokannut maaperää otolliseksi oikeistopopulismille. On syntynyt vihamielisiä, pahimmillaan väkivaltaan kannustavia ääriliikkeitä. Suomen yhteiskunnallinen ilmapiiri on kärjistynyt kuluvan vuoden aikana.
Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat maastamme turvapaikkaa hakevat pakolaiset. Hallitus ja eduskunta ovat kiristäneet turvapaikan myöntämisen ehtoja ja perheen yhdistämistä on rajoitettu siinä määrin, että on aiheellista kysyä, noudattaako Suomi enää ihmisoikeusvelvoitteita. Entä, mikä on paperittomien ihmisten kohtalo? On aika ottaa mallia Miinasta.
Kun Miina ryhtyi Palvelijataryhdistyksen puheenjohtajana rohkeasti ajamaan parannuksia 1900-luvun alussa isäntävallan alaisten piikojen miltei ympärivuorokautisiin työoloihin, hän sai osakseen sen ajan vihapuhetta, kirjoittelua, pilapiirroksia ja pilkkalauluja. Erityisesti loukkaavat syytökset kotien rikkomisesta provosoivat inhonsekaista vastarintaa häntä ja palvelijatarliikettä kohtaan. Mutta Miina itse ei provosoitunut. Irma Sulkunen kirjoittaa: ”Toisaalta juuri näissä mittelöissä Miina oli suorittanut poliittisen tulikasteensa. Hän oli oppinut ottamaan vastaan julkiset nöyryytykset, vastaamaan perustellusti tunnekuohuisiin hyökkäyksiin ja ennen kaikkea täsmentämään omia yhteiskunnallisia ja ideologisia argumenttejaan”. Miina siis antautui julkiseen vuoropuheluun, kuunteli ja vastasi.
Tämä oli Miinan tapa toimia koko hänen pitkän, menestyksekkään uransa ajan. Miinan aseena oli vuoropuhelu ja hänen huulillaan suostuttelun jumalatar. Jo vuonna 1921 Miina julisti, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus hyvinvointiin, inhimillisiin työoloihin ja ihmisyyden kunnioittamiseen”. Vasta vuoden 1995 perusoikeusuudistuksesta lähtien ihmisoikeudet on Suomessa säädetty kuuluviksi jokaiselle, ei pelkästään Suomen kansalaisille.
Vaikka virallinen suhtautuminen maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin vaikuttaa torjuvalta, on myös vastavoimia. Monet kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoiset ovat ojentaneet turvapaikanhakijoille auttavan kätensä ja julkisuudessa on käytetty ahdinkoa ymmärtäviä ja tulijoita puolustavia puheenvuoroja. Laajat joukot ovat myös marssineet monikulttuurisuuden puolesta ja rasismia vastaan. Esimerkiksi Helsingissä kokoontui heinäkuussa 2015 noin 15 000 ihmistä ”Meillä on unelma” mielenosoitukseen ja syyskuussa 2016 ainakin sama määrä ”Peli poikki” tapahtumaan. Kirkko on rohkeasti kertonut auttavansa myös paperittomia. Miina Sillanpään Seura ja Miinan juhlavuoden valtuuskunta puolestaan avasivat juhlavuoden vetoamalla valtioon, kuntiin ja kansalaisyhteiskunnan toimijoihin pakolaisina tulleiden lasten ja lapsiperheiden erityisten tarpeiden pikaisesta huolehtimisesta.
Asenneilmaston muuttamiseen avoimeksi monikulttuurisuudelle tarvitaan vielä paljon vahvojen mielipidevaikuttajien puheenvuoroja, erilaista kansalaisvaikuttamista ja yhteistyötä. Aitoa edistystä tapahtuu vain silloin, kun erilaiset ihmiset kohtaavat. Siihen vaaditaan puhetaitoa ja kykyä kuunnella. Nykyisessä keskinäisen riippuvuuden maailmassa yhteiskuntien yhdistäväksi, koossapitäväksi voimaksi, uudeksi kansalliseksi identiteetiksi kaivataan kaikkien asukkaiden tunnetta osallisuudesta, jokaisen omaa roolia ja kykyä toimia yhdessä. Se vaatii yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden toteutumista sekä ihmisyyden kunnioittamista niin arjessa kuin lain edessä. Näin rakentuu pohja ihmisten väliselle luottamukselle ja yhteiskunnan menestykselle.

Kirsti Rissanen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Mitä palvelijattaret lukivat?

Miina Sillanpään Säätiö on luovuttanut Helsingin Taloustyöntekijäin yhdistyksen (1898-1973) arkiston Työväen Arkistoon. Aineisto koostuu aikoinaan Suomen suurimman naisten ammattiosaston ja naisten yleisimmän palkkatyömuodon, palvelijattarien, historiasta. Arkisto sisältää muun muassa palvelijatarkodissa vuosina 1906-1949 pidetyn lainakirjaston  ja lainaajien luettelot vuosilta 1906-1956. Palvelijattaret kirjoittivat lehtiä myös käsin ja harrastivat monenlaista kerhotoimintaa.

Yhdistyksen arkisto lisää tietouttamme palvelijattarien arjesta. Tervetuloa tutkimaan sitä, mitä palvelijattaret vapaa-ajallaan harrastivat ja lukivat!

Kenelle Miina palvelijattaria välitti?

Vuonna 1898 perustettu Helsingin palvelijataryhdistys oli ensimmäinen järjestö, johonka Miina Sillanpää liittyi. Hänet valittiin heti varapuheenjohtajaksi, koska hän oli ollut aktiivinen keskustelija. Hän oli 35-vuotias, kun hän irtisanoutui palvelijattaren työstä ja lähti täysipäiväisesti ammatilliseen liikkeeseen.

Naiset olivat hyvin käytännöllisiä ja päättivät, että ensimmäisenä heidän oli saatava turvapaikka maaseudulta kaupunkiin tuleville tytöille. Toiseksi he aloittivat työvoimatoimiston eli heidän kielellään paikanvälitystoimiston ylläpidon palvelijattarille. Ennakkoluuloista kertoi se, että yhdistyksen oli vaikea löytää vuokrahuoneistoa, koska toimintaa pidettiin siveettömänä. Myöskin emäntien ilmoituksissa saattoi lukea, että Palvelijataryhdistykseen kuuluvat älkööt vaivautuko hakemaan paikkaa!

Sillanpää ryhtyi vetämään Palvelijataryhdistyksen paikanvälitystoimistoa ja palvelijatarkotia, jonka oli tarkoitus antaa turvaa ja tilapäinen koti paikkaa hakeville jäsenille. Kerrallaan kymmenkunta tyttöä sai sieltä yösijan noin viikoksi ennen kuin työ löytyi. Sillanpää veti palvelijatarkotia vuosina 1900-1915. Hän oli ensimmäinen nainen, joka sai elantonsa ammatillisesta liikkeestä. Jo neljän vuoden jälkeen Palvelijataryhdistyksellä oli oma pesula, leipomo- ja ruokalahanke.

Vuodesta 1904 yhdistys sai kaupungilta tukea palvelijatarkodin ylläpitämiseen. Helsingin Taloustyöntekijäin yhdistyksen arkistossa on luettelot Miina Sillanpään harjoittamasta paikanvälityksestä: kuka palvelijatar välitettiin kenellekin rouvalle – ja mitkä olivat välityspalkkiot. Tervetuloa tutkimaan 1900-luvun alun palvelijattarien elämää Työväen Arkistoon!

 

Marjaliisa Hentilä
Erikoistutkija Työväen Arkistossa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Minä kumminkin puhun nyt arvokkaasta vanhuudesta

Miina Sillanpäästä oli omana aikanaan moneksi. Hänellä oli sydäntä korjata vähäväkisten oloja, kykyä rohkaista ihmisiä tarttumaan omaan elämäänsä, ymmärrystä taloudellisista realiteeteista ja sitkeyttä hakea uudistuksille laajaa yhteiskunnallista tukea muita kuunnellen.

Miina aloitti ensimmäisessä eduskunnassa pontevasti toteamalla: ”Minä kumminkin käytän puheenvuoroa.” Eduskunta oli hänelle paikka puhua ihmisten arjen asioista ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Millaisia puheenvuoroja Miina Sillanpää nyt käyttäisi, kun haluamme turvata arvokkaan vanhuuden jokaiselle ihmiselle? Uskon, että Miina puhuisi… ei, vaan nostaisi pöydälle neljä asiaa.

Ensinnäkin, vanhat ihmiset eivät ole vain heikkoja, sairaita ja hoivan tarpeessa olevia. He ovat myös oman yhteisönsä arvokkaita jäseniä. Heidän ei pidä jättäytyä läheistensä ja yhteiskunnan toiminnan kohteiksi. Heidän tulee olla kykyjensä, osaamisensa ja tietysti jaksamisensa puitteissa aktiivisia kansalaisia ja oman elämänsä muokkaajia. Vaikka muistimme ja ajattelumme ikääntyessä heikkenevät, kykymme oppia säilyy eivätkä aiemmin opitut tiedot ja taidot unohdu.

Niinpä ikäihminen kantaa myös itse vastuuta omasta hyvästä vanhuudestaan. Miina Sillanpää on helppo kuvitella Valtaa vanhuus -liikkeen puhenaiseksi.

Toiseksi, avain hyvään vanhuuteen on toimintakyvyn säilyminen, sen kaikkinainen tukeminen. Toimintakyky ei ole vain fyysistä toimintakykyä. Ihmisen asuin- ja elinympäristö, sosiaaliset suhteet ja taloudellinen toimeentulo vaikuttavat arjessa selviytymiseen ja koettuun hyvinvointiin.

Esteetön ympäristö on monille välttämätön, mutta se hyödyttää meitä kaikkia. Esteettömyys ei ole vain kaiteita, tilavia hissejä tai hiekoitettuja teitä. Esteettömyys on myös palvelujen saavutettavuutta, välineiden käytettävyyttä, tiedon ymmärrettävyyttä ja mahdollisuutta osallistua itseä koskevaan päätöksentekoon. Esteettömyys auttaa asumaan kotona pidempään; se tuo rikkautta elämään ja lisää sosiaalista osallisuutta.

Kolmanneksi Miina saattaisi puhua, että uusi teknologia on valjastettava tukemaan hyvää ikääntymistä. Miina perustelisi, että ’ikäteknologian’ yhä laajempi ja aktiivisempi käyttö tuo laatua vanhusten elämään ja lisää asumisen turvallisuutta. Samalla teknologia on keino hillitä väestön ikääntymisen aiheuttamaa kustannusten kasvua.

Miina varmaankin ripittäisi yrityksiä huonosti suunnitelluista käyttöliittymistä, joissa ei ole otettu huomioon käyttäjien heikentynyttä fyysistä ja kognitiivista kykyä. Hän muistuttaisi, että ikääntyvät ovat globaalisti kasvava kuluttajaryhmä, jonka tarpeisiin elinkeinoelämän olisi viisasta vastata liiketoimintaa kehittäessään.

En usko, että Miina jarruttaisi palvelurobottienkaan kehittelyä, mutta hän puhuisi samalla robottien käytön eettisistä ja sosiaalisista reunaehdoista. Miina opettaisi ihmisille, ettei robottejakaan saa kiusata. Jos ihmiset alkavat mieltää robotit ihmisiksi, he voivat alkaa kohdella myös ihmisiä samalla tavoin kuin robotteja, jotka eivät tunne kipua. Robottien kaltoin kohtelu voi tehdä ihmisistä kylmempiä toisiaan kohtaan, kuten toimittaja Anu Silfverberg oivaltavasti kirjoittaa.

Neljänneksi, Miina muistuttaisi toistuvasti, että jokaista vanhusta on kohdeltava arvostavasti tuntevana ihmisenä omine yksilöllisine toiveineen. Inhimillisyys punnitaan erityisesti silloin, kun vanha ihminen on täysin toisten avun varassa. Silloinkin, kun vanhus on menettänyt kyvyn ilmaista tahtonsa ja tunteensa, inhimillinen kohtelu lähtee tekojen seurausten kuvittelemisesta, ymmärtämisestä ja huomioon ottamisesta.

Moraali alkaa mielikuvituksesta, kirjailija Leena Krohn korostaa.

 

Tuire Santamäki-Vuori

(Teksti perustuu Miina Sillanpään Säätiön Lepopirtillä 18.8. pidettyyn puheeseen.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized