”Minä kumminkin käytän puheenvuoron”

Näin totesi Miina Sillanpää eduskunnassa, kun häntä kehotettiin vaikenemaan ensimmäisen puheenvuoronsa aikana. Ensimmäinen puheenvuoro koski lakialoitetta, jolla haluttiin parantaa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elämää. Aloitteessa ehdotettiin kotien perustamista aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan varten. Lakialoite ei mennyt läpi. Asia korjaantui vasta useamman eduskuntakauden jälkeen. 

On hyvä muistaa, että tämän päivän hyvät teot ja saavutukset ovat saaneet alkunsa jo kauan aikaa sitten. Siksi on tärkeä jatkaa sitä työtä oikeudenmukaisemman maailman puolesta, joka on alkanut jo ennen meitä ja jatkuu meidän jälkeemmekin. Miina Sillanpää on opettanut, ettei luovuttaa saa, vaikkei kaikki heti onnistuisi. Vastoinkäymiset eivät häntä lannistaneet ja hän totesikin: ”Ei koskaan saa sanoa minä en osaa, vaan vaikeimmissakin tilanteissa pitää sanoa minä yritän.”

Vuosittain, lokakuun ensimmäisenä päivänä, vietetään Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivää. Kansalaisvaikuttamisella tarkoitetaan kansalaisten mielipiteiden esille tuomista ja huomioimista. Suomessa perustuslaki takaa yksilön oikeuden osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Osallistuminen vaaleihin on yksi tapa vaikuttaa, mutta vaikuttaa voi myöskin muilla keinoin, esimerkiksi tuomalla omia mielipiteitä esille ja antamalla palautetta toiminnasta.

Usein yksin vaikuttaminen on vaikeaa, mutta yhdessä toisten kanssa – esimerkiksi yhdistyksissä ja järjestöissä – mielipiteen ilmaisu helpottuu. Siksi 1.10. juhlitaan myös järjestöjen päivää.

Erilaisten äänien on tultava kuulluksi yhteiskunnassa ja tämän varmistamisessa esimerkiksi järjestöt tekevät arvokasta työtä. Järjestöjen toiminnan turvaaminen on todella tärkeä asia myös tulevaisuudessa. Demokratia edellyttää myös toisten ihmisten ja mielipiteiden kunnioittamista. Eri mieltä saa ja pitää olla, kriittisyys ja kyseenalaistaminen kuuluvat aina demokratiaan. Vapaan keskustelun kautta ihmiset voivat oppia toinen toisiltaan. 

Sananvapautta rajoittaa vain se, että ilmaistut mielipiteet ja näkemykset eivät saa tarkoituksellisesti johtaa harhaan eivätkä vahingoittaa toisia. Sananvapaus voi toteutua vain silloin, kun ihmiset harkitsevat sanojaan ja pidättäytyvät tarkoituksellisesti loukkaamasta toisia. Suvaitsevaisuus on yhteiskuntarauhan välttämätön tae. Suvaitsevaisuus mahdollistaa tasa-arvoisen yhteistoiminnan ja keskustelun eri tavoin ajattelevien kanssa.

Olen melko varma, että Miina Sillanpää puhuisi tänä aikana – ja erityisesti tänä aikana – tämän asian tärkeydestä. Valeuutiset ja epäasiallinen käyttäytyminen, erityisesti somessa, uhkaavat demokratian toteutumista.

Miina Sillanpää on oma ”idolini” ja historiallisesti katsoen hänen työnsä on tärkeä merkkipaalu tasa-arvotyössä erityisesti politiikan saralla. Hän toimi kansanedustajana 38 vuotta ja oli myös ensimmäinen naisministeri. Hänen jälkensä oli pitkä tauko (1927–1949) ennen kuin seuraava naisministeri (Tyyne Leivo-Larsson) valittiin.

Miina Sillanpäätä yritettiin myös monin tavoin vaientaa, mutta hän ei ollut hiljaa. Mielestäni edellä mainitsemani epäasiallinen käyttäytyminen ja maalittaminen ovat tämän päivän vaientamisyrityksiä.

Mutta me emme vaikene, emmehän?

Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)

Miina Sillanpää Säätiön hallituksen puheenjohtaja

Miina, nuoret ja kansalaisvaikuttaminen

Elokuussa vietettiin vuosittaista maailman nuorison päivää. Tämän vuoden teemana on ollut nuorten sitoutuminen niin paikalliseen, kansalliseen kuin globaaliin toimintaan. Nuorten luottamus politiikkaan ja virallisiin instituutioihin on vuosien mittaan heikentynyt, ja nuoret ovat vaarassa syrjäytyä maailmanlaajuisesti. COVID-19 pandemian myötä nuorten yhteiskunnallinen asema on heikentynyt entisestään.

Miina Sillanpään elämäntyön yhtenä päämääränä olivat lasten ja nuorten hyvinvointi. Jos Miina eläisi tänä päivänä, hän epäilemättä ottaisi lapset ja nuoret erityisen huomionsa alle, ja pyrkisi kaikin keinoin lisäämään heidän luottamustaan ja osallisuuttaan yhteiskunnassa. Ominaiseen tapaansa Miina näkisi nuorten syrjäytymisen huolestuttavan kehityksen kauaskantoisesti. Hän tietäisi, että lapsiin ja nuoriin on panostettava, jotta suomalainen hyvinvointiyhteiskunta säilyy myös tulevaisuudessa.

Me VALLIssa teemme työtä sen eteen, että Suomessa kaikkien olisi hyvä kasvaa ja vanheta. Sitoutuminen paikallisesti, kansallisesti ja globaalisti alkaa yhteisöllisyyden uudelleenlöytämisellä. Kansalaisyhteiskunnalla on vankat juuret yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden synnyttämisessä ja apua tarvitsevien auttamisessa. Vahvana kansalaisvaikuttajana ja yhtenä hyvinvointiyhteiskuntamme kantaäitinä Miina keskitti koko elämänsä näille kulmakiville, jotka nyt uhkaavat pikkuhiljaa murentua.

Kunnioittaaksemme Miinan perintöä meidän täytyy pitää huolta, ettei yksikään nuori katoa. Meidän täytyy pitää huolta, että nuoret pääsevät osaksi yhteiskuntamme rakenteita, ja että heillä on ääni sekä valtaa vaikuttaa niin kansalaisyhteiskunnan tasolla kuin virallisissa foorumeissa.

1.10. minä liputan Miinalle ja Miinan elämäntyön jatkajille – nuorille, sillä heissä on tulevaisuus, jonka suunnan me aikuiset tänä päivänä, juuri nyt, olemme asettamassa.

Suvi Hiltunen
suunnittelija
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry

Lähteet:
https://www.un.org/en/observances/youth-day
https://miinasillanpaaseura.fi/

Korjaavaa, kehittävää ja ehkäisevää työtä

1980-90-luvun vaihteessa opiskelin sosiaalipolitiikkaa Kuopion yliopistossa. Ostin postimerkkejä, ja sain postimerkin Miina Sillanpäästä. Säilytin tätä Miinan postimerkkiä rahapussissani, se muistutti minua Miinan elämänpolusta sosiaalipoliitikkona ja kansalaisvaikuttajana. Tuolloin en tiennyt, että yliopistosta valmistumiseni jälkeen tulisin työskentelemään ja toimimaan paikoissa, jotka Miina on perustanut tai joissa Miinan elämäntyötä vaalitaan. Helsingin ensikoti on ollut vahvasti elämässäni mukana yli 25 vuoden ajan. Ensin sosiaalityöntekijänä ja sitten myöhemmin luottamushenkilönä. Olen toiminut Miina Sillanpään Seurassa ja Ensi- ja turvakotien liitossa, myös VALLIn tekemä yhteistyö Miina Sillanpään Säätiön toimijoiden kanssa on ollut mieluista ja mukavaa.

VALLIn syntyminen seitsemän perustajajärjestön toimesta 1953 ja työ paremman vanhuuden puolesta on niin ikään Miinan Sillanpään aikalaisten tuotosta. Vahvana vaikuttajana Miinan ystävä Martta Salmela-Järvinen kumppaneineen lähti ajamaan koteja vanhuksille. Jo tuolloin yhteiskunnassa näkyi, että vauvat ja vanhukset ovat kaikkein haavoittuvimpia ryhmiä. Ensikodit vauvoille ja äideille, ja nimensä mukaisesti Koteja vanhuksille, joka oli VALLIn aiempi nimi. Näissä molemmissa järjestöissä on tehty ja tehdään niin korjaavaa, kehittävää kuin ehkäisevääkin työtä. Nykyisin ensikodit tukevat koko perhettä, tarvittaessa myös isiä. Samoin VALLIssa on sisällöt laajentuneet ikääntyvien ja vanhojen ihmisten asumisesta hyvinvointia ja toimintakykyä tukeviin teemoihin.

Miina Sillanpään Seura on perinneyhdistys, joka kunnioittaa Miina Sillanpään elämäntyötä. Seuran tarkoitus on edistää Miina Sillanpään ajamia asioita ja arvoja erityisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa sekä huolenpitoa lapsista, vanhuksista ja huono-osaisista. Tätä Seura tekee yhteistyössä esimerkiksi Miina Sillanpään Säätiön, Ensi- ja turvakotien liiton, VALLIn, Kuluttajaliiton ja MIELI ry:n kanssa. Miina Sillanpään Seuran aloitteesta ja sisäministeriön suosituksesta on Suomessa liputettu Miina Sillanpäälle ja kansalaisvaikuttamiselle jo Miinan 150-vuotisjuhlavuodesta 2016 alkaen. Nyt 1.10.2020 liputetaan viidennen kerran.
Miina Sillanpää on kansalaisvaikuttajana, laajasti yhteistyössä muiden kanssa, onnistunut aikanaan luomaan monipuolisesti hyvän elämän edellytyksiä haavoittuvissa oloissa eläneille. Nämä polut ovat vahvistuneet vuosikymmenten saatossa laajoiksi toimintojen kokonaisuuksiksi, joita useat eri kansalaisjärjestöt työssään edelleen toteuttavat. Kansalaisjärjestöjen sanotaan olevan yhteiskunnan liima, se kokoaa yhteen. Järjestöjä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa. Sen lisäksi, että järjestöjen toimintaedellytykset on turvattava jatkossakin, on meidän kaikkien hyvä pysähtyä edes kerran vuodessa arvostamaan työtä kansalaisvaikuttajina. 1.10. on mielestäni erinomainen päivä tähän, nostakaamme lippu salkoon tai liputtakaamme somessa, Miina Sillanpäälle ja kansalaisvaikuttamiselle, meille kaikille!

Virpi Dufva
Miina Sillanpään Seuran puheenjohtaja,
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry:n toiminnanjohtaja,
Helsingin ensikotiyhdistys ry:n varapuheenjohtaja

Järjestöpohjaisissa vanhuspalveluissa kansalaisvaikuttaminen on osa identiteettiä

Lokakuun alussa vietettiin järjestöjen päivää sekä kansalaisvaikuttamisen pioneerin Miina Sillanpään liputuspäivää. Miina otti rohkeasti ja väsymättömästi kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja puolusti heikommassa asemassa olevia kansalaisia. Koska järjestöille kansalaisvaikuttaminen ei ole vain yksi juhlapäivä vuodessa vaan osa niiden arkea, päätin tutkailla Valli ry:n jäsenyhteisöjen organisaatioidentiteettiä kansalaisvaikuttamisen ja Miina Sillanpään hengessä.

Kahden järjestöpohjaisen vanhuspalveluita tuottavan organisaation identiteettiä käsittelevässä tapaustutkimuksessa todettiin, että molemmat järjestöt syntyivät tarpeesta ja motivaatiosta parantaa vanhojen ihmisten asumisolosuhteita omalla paikallisella alueellaan. Vanhojen ihmisten elämänlaadun ja hyvinvoinnin edistäminen toimi arvopohjaisena intressinä ja moraalisena velvoitteena asuntotuotannon aloittamiselle. Vapaaehtoisuus ja yhteisesti jaetut intressit olivat edellytys järjestöjen heti alkumetreistä käynnistyneelle palvelu- eli liiketoiminnalle. Tapausorganisaatioiden ensimmäisissä rakennustöissä talkoolaisilla oli suuri rooli.

Järjestöjen toimintaan ei tultu taloudellisten intressien takia. Tapausorganisaatioiden keskustaloista tuli paitsi vanhusten koteja, myös oman lähialueensa keskeisiä, avoimia tiloja niin ikäihmisille kuin muillekin kohderyhmille. Ajatus vanhusten elämänlaadun parantamisesta laajeni suurempaan yhteiskunnalliseen velvollisuudentuntoon.

Tapausorganisaatioiden yhteiskunnallinen velvollisuudentunto ilmeni tutkimuksessa yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden identiteeteissä. Tutkimuksessa solidaarisuuden identiteetti kuvastaa tapausorganisaatioiden altruistista toimintaa sekä organisaatioissa vallitsevaa käsitystä siitä, että niillä on moraalinen velvollisuus puuttua omalta osaltaan yhteiskunnan epäkohtiin.

Epäkohtiin puuttui myös Miina Sillanpää, vaikka se ei ollut Miinallekaan aina mutkatonta. Miinan ajamiin asioihin saattoi kohdistua ensin vastustusta, mutta määrätietoisuutensa, laajan ystävä- ja vaikuttajaverkostonsa sekä kovan pohjatyön ansiosta monet yhteiskunnallisesti merkittävät aloitteet saivat ensiaskeleensa.

Myös tapausorganisaatioissa perustamisajoilta lähtien on otettu riskejä suuremman hyvän edestä, ja välillä se on johtanut myös taloudellisesti kannattamattomiin päätöksiin. Arvot ovat kuitenkin kannatelleet läpi vaikeiden aikojen, ja vaikka palvelutoiminta on aika ajoin ajanut ohi aktiivisen kansalaistoiminnan, ovat tapausorganisaatiot vahvasti kiinnittyneinä kansalaisyhteiskunnan eetokseen omilla tavoillaan.

Kansalaisyhteiskunnan eetokseen kuuluu ennen kaikkea yhteenkuuluvuuden tunne. Tapausorganisaatioiden yhteenkuuluvuuden tunne ja siihen liittyvät emotionaaliset piirteet vaikuttavat monella tasolla: organisaatioiden sisällä, sen lähiyhteisöissä sekä suuremmassa suomalaisessa arvoverkostossa. Kansalaisvaikuttaa voi siis monella tavalla. Sitä voi tehdä Miinan tavoin rohkeita aloitteita tekemällä ja tuumasta toimeen ryhtymällä tai pienillä, oman yhteisön tai organisaation arkisilla teoilla. Vaikuttaa voi myös samalla asialla olevaan laajempaan verkostoon, keskusteluun tai toimintaan osallistumalla.

Vaalitaan siis muinakin vuodenaikoina erimuotoista, niin näkyvää kuin siellä syvällä oman organisaation tai yhteisön sisimmässä elävää kansalaisvaikuttamista.

Suvi Hiltunen
Suunnittelija
Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry

Valli ry:n kahden jäsenyhteisön organisaatioidentiteetin tapaustutkimus on luettavissa Theseuksesta https://www.theseus.fi/handle/10024/169177

Miina Sillanpään päivänä kiitän tasa-arvon esitaistelijoita

Tätä blogia varten tutustuin Miina Sillanpään elämään ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Ennestään tiesin vain, että Sillanpää oli yksi Suomen ensimmäisistä naiskansanedustajista ja myös ensimmäinen suomalainen naisministeri. En tiennyt, millaisen valtavan luokkanousun hän on elämänsä aikana tehnyt ja millainen tienraivaaja hän on ollut. Omana aikanaan Miina Sillanpää ajoi erityisesti työläisnaisten ja yksinäisten naisten asiaa. Jos Miina eläisikin tänä päivänä, hän olisi taatusti feministi.

Torpan tytöstä ministeriksi

Miina Sillanpää kasvoi Jokioisilla vaatimattomissa ellei suorastaan köyhissä oloissa torpparin lapsena. Sillanpää kävi vain kaksi lukukautta kiertokoulua ja meni ensi kertaa töihin jo 12-vuotiaana Forssan puuvillatehtaan kehräämöön.

Lähtökohdistaan huolimatta hänet valittiin vuonna 1907, 41-vuotiaana, kahdeksantoista muun edelläkävijänaisen kanssa ensimmäisinä naisina eduskuntaan. Itseoppinut torpparintyttö nousi lopulta vuonna 1926 Tannerin hallituksen toiseksi sosiaaliministeriksi.

Kansanedustajana Miina Sillanpää oli edistämässä uutta, vaimojen oikeusasemaa parantavaa avioliittolakia, jotta naisilla voisi avioliiton solmimisen jälkeenkin olla omaa omaisuutta. Hänen aikanaan säädettiin myös laki naisten kelpoisuudesta valtion virkoihin.

Ensi- ja turvakotien perustajaksi

Jo ensimmäisenä kansanedustajavuotenaan 1907 Sillanpää teki kollegoidensa kanssa aloitteen siitä, että kuntien tulisi perustaa koteja aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan ja muita turvattomia lapsia varten. Asia raukesi, sillä sitä pidettiin epäsiveellisyyden palkitsemisena. Koska aloite ei useista yrityksistä huolimatta edennyt, perusti Sillanpää kollegoineen Työläisäitien ja Lasten Kotiyhdistyksen vuonna 1936. Nykyisin yhdistys tunnetaan Ensi- ja turvakotien liittona. Ensimmäinen Ensi Koti avattiin 1942 Helsinkiin. Miina oli tuolloin 76-vuotias.

Minkä puolesta Miina taistelisi nyt

Kuvittelen Miinan tähän päivään naisten marsseille, taistelemaan kehollisen itsemääräämisoikeuden puolesta, muistuttamaan Suomessa aivan liian yleisestä naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja Istanbulin sopimuksen (eli Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta) velvoitteista.

Sillanpää olisi taatusti vaatimassa lisää turvakoteja. Hän olisi puhunut aktiivisesti kunniaan liittyvän väkivallan torjumisesta. Intersektionaalinen eli erilaiset syrjinnän muodot tunnistava feminismi sopisi Sillanpäälle. Hän ymmärsi, kuinka ihmisen asemaan ja kohteluun vaikuttavat monet erilaiset asiat ja ominaisuudet. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen edellyttää, että eri tekijöiden vaikutusta tarkastellaan myös suhteessa toisiinsa.

Mietin, olisiko Miina Sillanpää kirjoittanut #metoo, kun naiset aloittivat sosiaalisessa mediassa seksuaalisen häirinnän näkyväksi tekevän liikkeen. Sillanpää työskenteli 15 vuotta piikana viidessä eri perheessä Porvoossa ja Helsingissä. Piian tai palvelijattaren työ oli naisten yleisin ammatti, eikä heidän asemansa ollut hääppöinen. Piiat tekivät pitkiä, usein 14–16 tuntisia päiviä pienellä palkalla. Kotipalvelijat joutuivat varsin usein seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan kohteeksi. Tästä Sillanpää myös kirjoitti Työläisnainen-lehdessä.

1.10. Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä

Syrjivistä ja sukupuolittuneista rakenteista huomauttaminen ja tasa-arvosta puhuminen ei ole nykyäänkään suosittua ja johtaa helposti vihapuhemyrskyyn. Jatkossa jos myrsky nousee, muistutan itseäni turhautumisen tai jopa pelon iskiessä, että sata vuotta sitten Miina Sillanpää puhui voimakkaasti tasa-arvon ja ihmisarvon puolesta. Jos Sillanpää kollegoineen olisi pelon vuoksi sensuroinut itseään, Suomi näyttäisi tänä päivänä hyvin erilaiselta. Kiitos tasa-arvotaistelijoiden Suomi on nyt yksi parhaista maista naisille, voi kun se olisi sitä kaikille!

1.10. juhlitaan Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivää. Sisäministeriö suosittelee liputtamista. Syystä.

Viestintäpäällikkö Milla Halme
SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry

Huolestuttavia havaintoja palkatusta kotitalous- ja kotihoivatyöstä

Jo vuonna 1921 Miina Sillanpää julisti: ”Jokaisella ihmisellä on elämässään oikeus hyvinvointiin, inhimillisiin työoloihin ja ihmisyyden kunnioittamiseen.”

Kotitalous- ja kotihoivatyö on maailmanlaajuisesti kasvava ilmiö. Sitä selittää väestön ikääntyminen ja naisten työssäkäynnin yleistyminen. Lasten, vanhusten ja vammaisten hoivapalvelut ovat joko järjestämättä tai riittämättömät. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n arvion mukaan maailmassa on noin 67 miljoonaa yli 15-vuotiasta päätoimista kotitaloustyöntekijää. He ovat yleensä vähäosaisia naisia tai tyttöjä, usein maahanmuuttajia. Kun työtä tehdään paljon harmaan talouden piirissä, todellinen määrä lienee noin 100 miljoonaa. Merita Jokelan uuden väitöskirjan mukaan 74 maan tilastot osoittivat, että taloudellinen eriarvoisuus ja maahanmuuttajien korkea määrä oli yhteydessä suureen kotitaloustyöntekijöiden sektoriin.

ILO hyväksyi vuonna 2011 Kotitaloustyöntekijöiden ihmisarvoista työtä koskevan yleissopimuksen nro 189. Lähtökohtiin kuuluu kotitaloustyöntekijöiden merkittävä panos maailmantaloudessa. He lisäävät perheen huollosta vastaavien henkilöiden mahdollisuuksia ansiotyöhön hoitamalla lapsia, ikääntyviä ja vammaisia. Kotitaloustyö on kuitenkin aliarvostettua ja sen tekijät alttiita työehtoihin ja –oloihin liittyvälle syrjinnälle ja ihmisoikeuksien loukkauksille. TV 1:n vuoden 2019 alussa esittämä dokumenttisarja antoi lohduttoman kuvan ihmisten hyväksikäytöstä. Erityisen kova oli Afrikasta kotiapulaisiksi Lähi-itään välitettyjen naisten ja tyttöjen kohtalo.

Vuoden 2018 lopussa ILO:n yleissopimuksen oli ratifioinut 27 valtiota. EU:n neuvosto oli vuonna 2014 valtuuttanut jäsenmaat ratifioimaan ILO:n yleissopimuksen. Myös EU on sitoutunut edistämään ihmisarvoista työtä kaikkialla maailmassa. Yleissopimus edisti niin ikään EU:n tavoitetta hävittää ihmiskauppa. Kuitenkin vain kuusi EU-maata nimittäin Suomi, Belgia, Saksa, Irlanti, Italia ja Portugal on sen ratifioinut. Sopimukseen sitoutuneiden maiden on varmistettava, että kotitaloustyötä pidetään ammattina ja että työntekijöitä suojellaan kaikilta väärinkäytön, häirinnän ja väkivallan muodoilta. Heille tulee tarjota oikeudenmukaiset työehdot ja ihmisarvoiset työ- ja asuinolot.

Kotitalous- ja kotihoivatyö EU:ssa

Myös EU:n parlamentin naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunta otti kotitaloustyöntekijöiden aseman tarkasteltavakseen. Sen perusteellinen mietintö hyväksyttiin EU:n parlamentin täysistunnossa huhtikuussa 2016 ja parlamentti antoi päätöslauselman kotitalous- ja hoivatyötä tekevistä naisista EU:ssa (2015/2094(INI)). Päätöslauselma perustui muun muassa seuraaviin seikkoihin.

EU:ssa teki kotitaloustyötä noin 2,2 miljoonaa naista, joista suurin osa oli maahanmuuttajia, joukossa alaikäisiä. Ala työllisti noin 3 % EU:n työvoimasta. Pimeä työ oli kuitenkin laajalle levinnyt sekä kotitalous- että hoiva-alalla. Kotitalous- ja hoivatyö oli jäsenvaltioissa heikosti ja epätasaisesti säädeltyä. Alalle oli tyypillistä työpaikkojen epävarmuus, puutteellinen työsuhdeturva, matala palkka, jonka maksaminen oli lisäksi epäsäännöllistä, kohtuuttoman pitkät työajat ja lomien puuttuminen. Työntekijöiden seksuaalisen ja muun vakavan hyväksikäytön riski oli suuri. Erityisen huolestuttava oli maassa laittomasti oleskelevien maahanmuuttajien asema.

Kotitalous- ja hoiva-ala oli taloudellisesti merkittävä ja tarjosi uusia työmahdollisuuksia. Työpaikkojen on kuitenkin oltava laadukkaita ja työntekijöiden ammattitaitoisia. Heillä on oltava samat työ- ja sosiaalioikeudet kuin muilla työntekijöillä. Kotitalous- ja hoivatyöntekijät edistivät sukupuolten tasa-arvoa luomalla tehokkaan infrastruktuurin työ- ja perhe-elämän yhdistämiseksi. Vaikka lähes 20 % EU:n väestöstä oli yli 65-vuotiaita ja osuuden arvioitiin nousevan 25 %:iin  vuoteen 2050 mennessä, ajassa mitattuna 80 % ikäihmisten ja vammaisten hoidosta oli omaishoitajien/ja tai läheishoitajien vastuulla. Ikääntyneiden yhä suurempi määrä, työikäisten väheneminen ja julkisen sektorin budjettirajoitteet lisäävät kotitalous- ja hoivatyön tärkeyttä.

Päätöslauselmassaan EU:n parlamentti kehotti kaikkia jäsenvaltioita ratifioimaan kiireesti ILO:n yleissopimuksen nro 189 ja varmistamaan, että sitä sovelletaan tiukasti. Kotitaloustyö tulee tunnustaa ammatiksi ja varmistaa työntekijöille kuuluvat oikeudet ja sosiaaliturva. Myös EU:n komission tulee ryhtyä toimenpiteisiin, joiden tavoitteena on kotitalous- ja hoivatyöntekijöiden ammatillisen pätevyyden ja urakehityksen tunnustaminen jäsenmaissa sekä yhteiskunnallinen arvostus.

Mitä Suomen tulisi tehdä

Meillä ILO:n yleissopimus tuli voimaan 8.1.2016. Se vaati ainoastaan vuodelta 1977 olleen kotitaloustyöntekijöistä annetun lain kumoamista ja työntekijöiden saattamista samantasoisen työoikeudellisen suojan piiriin muiden työntekijöiden kanssa. Samalla muutettiin työaikalakia siten, että yötyön teettäminen tuli sallituksi työnantajan kotona tehtävässä hoitotyössä.

Miina Sillanpään perinnön velvoittamana on kuitenkin syytä ymmärtää ILO:n sopimuksen merkitys koko EU:lle. Kun Suomi on puheenjohtajamaa vuoden 2019 jälkimmäisellä puoliskolla, meidän olisi tärkeää kantaa EU:n parlamentin tavoin vastuuta koko EU:ssa epämääräisessä ja haavoittuvassa asemassa olevista kotitalous- ja hoivatyöntekijöistä. Voisimme pyrkiä siihen, että EU:n neuvosto antaa jäsenmaille suosituksen ILO:n sopimuksen pikaisesta ratifioimisesta.

ILO:n yleissopimus koskee kaikkea työsuhteessa kotitaloudessa tai yhdelle tai useammalle kotitaloudelle tehtävää työtä. Työnantajana voi siten olla useamman kotitalouden muodostama rinki, asukkaidensa kotihoidosta vastaava kunta tai yksityinen kotipalveluiden tuottaja. Tästä näkökulmasta myös omassa maassamme riittää tekemistä. Tilastokeskuksen mukaan kuntien rahoittamien kotihoidon palveluiden arvo vuonna 2016 oli 1,447 miljardia euroa. Julkinen taho tuotti palveluista 74 % ja yksityiset, lähinnä pienet ja muutamat keskisuuret yritykset sekä järjestöt 26 %. Mukana eivät ole kotitalouksien itsensä lisääntyvästi kustantamat hoivapalvelut, joiden hankkimista verovähennysoikeus helpottaa.

Väestön ikääntyessä paine palveluihin kasvaa. Vanhuspalvelulain tavoitteena on vähentää laitoshoitoa ja lisätä kotihoitoa. Asiakkaiden määrä kotihoidossa kasvaakin nopeammin kuin tehostetussa palveluasumisessa. THL:n selvityksen mukaan 57 % vanhuspalveluiden asiakkaista oli kotihoidossa vuonna 2018. Asiakkaat ovat entistä huonokuntoisempia ja paljon palvelua tarvitsevien määrä lisääntyy jatkuvasti. Vanhustenhoidon suurimmat ongelmat ovatkin kotihoidossa.

Tukholman yliopiston johdolla tehdyssä Nordcare kyselytutkimuksessa verrattiin vanhustenhoitoa neljässä Pohjoismaassa vuosina 2005 ja 2015. Kotihoidon tilanne Suomessa oli selvästi heikentynyt, kun taas palveluasumisen tilanne oli pysynyt ennallaan, keskimäärin heikkona.  Kuormittavuus työntekijöille oli Suomessa selvästi suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Meillä oli myös enemmän sairauspoissaoloja. Työntekijöitä onkin vaikea saada osittain siksi, että työ koetaan raskaaksi ja alipalkatuksi. THL:n asiantuntijoiden mukaan kotihoidon henkilöstön riittävyyteen ja osaamiseen on nopeasti etsittävä ratkaisuja.

Ratkaisua haetaan muun muassa maahanmuuttajista, etenkin nuorista naisista. Heitä kannustetaan hoiva-alan koulutukseen. Heidän osuutensa hoivatyöntekijöistä onkin merkittävästi kasvanut erityisesti pääkaupunkiseudulla. Urakehityksestä puolestaan ei ole havaintoja.  Tutkijat ovatkin tuoneet esiin huolensa siitä, että hoiva-alan resurssipulan paikkaaminen maahanmuuttajilla saattaa aiheuttaa rakenteellista eriarvoisuutta.

Miina kiinnittäisi varmasti päättäväisesti päätöksentekijöiden huomiota kotihoiva- ja tukipalveluiden ongelmiin. Hän vaatisi valvomaan, että kaikkien palkattua hoivatyötä kotitalouksille tekevien työntekijöiden työolosuhteet ovat inhimilliset ja että heidän oikeuksiaan kunnioitetaan.

Kirsti Rissanen,
Miina Sillanpään Seuran jäsen ja entinen puheenjohtaja       

Eriarvoisuus heikentää kansanvaltaa ja vinouttaa päätöksiä

Saavatko toimeentulotuella elävät köyhät äänestää? Onneksi kyllä, mutta huomattavan suuri osa ei niin tee. Kansalaiskelpoisuudelle asetettiin pitkään rajoituksia. Nyt kansalaisten osallisuudelle ja välittömille vaikutusmahdollisuuksille kehitetään uusia kanavia. Edustuksellinen demokratia on silti kansanvallan kulmakivi ja keino erilaisten vähemmistöjen aseman varmistamiseksi. Vinoutunut äänestysvilkkaus vinouttaa päätöksiä ja ruokkii kansalaisten kokemaa epäluottamusta. Siihen ei sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä yhteiskunnalla ole varaa. On puututtava eriarvoisuuden juurisyihin.

Historiallisen edistyksellinen vaalijärjestys 1906

Suomi on kansanvallan edelläkävijä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden säätämisessä. Valtiollisella tasolla uudistus tuli voimaan vuonna 1906, kunnallisella tasolla sisällissodan jälkeen 1918. Eduskuntauudistus kasvatti äänioikeutettujen määrä kerralla kymmenkertaiseksi – 126 000 äänioikeutetusta 1 273 000 äänioikeutettuun. Sekä naiset että neljä viidestä täysi-ikäisestä miehestä saivat äänestää ensi kerran. Uudistuksen valmistelu jakoi vahvasti näkemyksiä. Naisten sopivuudesta yhteisten asioiden hoitoon kiisteltiin kiivaasti.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa työläisnaisten kampanja sai ihmiset liikkeelle. Sosialidemokraateista tuli suurin ryhmä 80 kansanedustajalla. Varsinainen maailmanluokan yllätys oli kuitenkin naisten läpimurto, minkä kattava vaalikelpoisuus mahdollisti. Liki joka kymmenes (19) edustaja oli nainen. Työläisnaisten ryhmästä tuli suurin naisryhmä, edustajina mm. Miina Sillanpää sekä Hilja Pärssinen, jolle Miina Sillanpää antoi myöhemmin julkista tunnustusta monien naisia, lapsia ja perheitä koskevien aloitteiden liikkeelle saattamisesta. Myönteisen kansainvälisen juhlinnan varjossa osa edustajista katsoi, että Suomen ja eduskunnan maine oli mennyttä, kun kansanedustajiksi tuli sivistymättömän rahvaan edustajia. Erityisesti työläisnaisten taito lainsäätäjinä herätti epäilyjä. Vaikka julkisuudessa työläisnaisliike ja porvarillinen naisliike esiintyivät toistensa vastustajina, molemmat toimivat naisten oikeuksien hyväksi ja tekivät yhteisiä lakialoitteita.

Köyhäinhoidokeilla ei poliittisia oikeuksia

Äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden mittavat laajennukset peittivät alleen sen, että 10-15 prosenttia äänestysikäisistä jäi edelleen vaille äänioikeutta. Uudessakin vaalijärjestyksessä yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuvilta edellytettiin jonkinlaista taloudellista itsenäisyyttä. Rajoituksia poistettiin myöhemmin useissa vaiheissa, mutta vasta huoltoapulain holhouspykälän kumoaminen vuonna 1970 poisti lainsäädännöstä sosiaaliturvan ja äänioikeuden kytkennän. Myös kruununverojen maksamatta jättäminen, irtolaisuustuomio tai henkikirjoittamattomuus johtivat pitkään äänioikeuden epäämiseen. Henkikirjoittajien erehdysten tai mielivallan armoille jäi varsinkin vailla vakinaista asuinpaikkaa olevia.

Osa kansalaisista oli lisäksi äänioikeutettuja, mutta vailla äänestysmahdollisuutta. Mielisairaaloissa, kehitysvammalaitoksissa, kunnalliskodeissa, pakkotyölaitoksissa tai vankiloissa ei ollut mahdollista äänestää.

Kansanvallan peruskorjaus on tarpeen

Kattava äänioikeus, vaalikelpoisuus ja tosiasiallinen äänestysmahdollisuus ovat kansanvallan perusta. Demokratian toimivuus edellyttää myös uusia ratkaisuja kansalaisten osallisuuden ja suoran demokratian lisäämiseksi sekä uudistuksia puolueiden, eduskunnan ja valtioneuvoston toimintatapoihin ja rakenteisiin, kuten Sitran selvityshenkilöt Liisa Hyssälä ja Jouni Backman raportissaan ”Kansanvallan peruskorjaus, Kaikki voimavarat käyttöön” rohkeasti esittävät.

Tunne yhteisöllisyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja luottamuksesta lisäävät yksilön hyvinvointia. Luottavaiset ihmiset ovat tyytyväisempiä ja onnellisempia ja kokevat, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa. Kansalaisten keskinäinen luottamus toisiinsa, mutta myös luottamus instituutioihin on korkea Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Luottamus yhteiskunnan viranomaisiin on kuitenkin korkeampi ja kestävämpää kuin luottamus poliitikkoihin, puolueisiin ja eduskuntaan. Nurinkurista sikäli, koska viranomaiset kuitenkin vain panevat toimeen poliitikkojen päätöksiä. Yhtä kaikki, luottamuksen palauttaminen vaatii uusia keinoja politiikan toimintatapojen ja rakenteiden muuttamiseksi.

Epätasainen äänestysvilkkaus on hälytysmerkki yhteiskunnan sosiaalisesta tilasta

Poliittinen osallisuus on professori Erik Allardtin tutkimusten perusteella keskeinen hyvinvoinnin osatekijä. Tasapuolisen osallisuuden edistäminen on siksi olennainen osa eriarvoisuuden torjumisessa. Huomion kiinnittämistä muun osallisuuden ohella erityisesti vaalien äänestysvilkkauteen ja sen väestöryhmittäisiin eroihin perustelee eduskunnan tehtävä lainsäätäjänä. Kamppailujen kautta hankittu äänioikeus on tärkeimpiä poliittisen kansalaisuuden edellytyksiä. Se, että sitä käytetään yhä epätasaisemmin, on vakava hälytysmerkki yhteiskunnan sosiaalisesta tilasta.

Vinoumat ovat erityisen jyrkkiä koulutuksen suhteen. Nuorten aikuisten ryhmässä (25–34-vuotiaat) korkeakoulutettujen osallistumisaste oli viime eduskuntavaaleissa 2,5-kertainen ainoastaan perusasteen koulutuksen suorittaneisiin nähden (79 % vs. 31 %). Korkeasti koulutettujen nuorten osallistumisen taso on pysynyt viimeisen 30 vuoden aikana melko vakaana, mutta matalasti koulutetut nuoret äänestävät aiempaa vähemmän. Väestöryhmien äänestysvilkkauden eriytyminen näkyy myös ylisukupolvisesti sekä liki kaikilla sosioekonomisilla mittareilla.

Ratkaisuja haettava eriarvoisuutta ja syrjäytymistä vähentävistä toimista, ongelman juurisyistä

Äänestysvilkkauden erot vinouttavat päätöksiä, kun hyvin toimeentulevien, aktiivisesti äänestävien kansalaisten intressit ja näkemykset muokkaavat säädösten sisältöä. Eri väestöryhmien sosiaaliset todellisuudet ovat huolestuttavasti eriytyneet. Professori emerita Raija Julkunen kuvaa epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksia hyvinvointivaltiossa käsittelevässä kirjoituksessaan tilannetta seuraavasti: ”Mitä pitemmän sosiaalisen etäisyyden päästä köyhyyttä tarkastellaan, sitä voimakkaammin korostuu laiskuutta painottava näkemys. Mitä kauempana oma todellisuus on köyhän kokemuksesta, sitä vaikeampi sitä on käsittää. Köyhyyttä kokeneet sen sijaan korostavat rakenteellisten tekijöiden merkitystä.” Ei siis ihme, että ongelmiin tarjotut ratkaisut eroavat jyrkästi.

Päätösten vinoutuminen vähentää heikossa asemassa olevien kansalaisten osallistumismotivaatiota entisestään. Tilanne muodostaa otollisen kasvualustan vasemmisto- ja oikeistopopulismin kasvulle. Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta toimivat myös poliittista radikalisoitumista edistävinä olosuhteina.

Äänestäminen on yhä selkeämmin osoitin yhteiskunnan jakautumisesta hyvä- ja huono-osaisiin sekä luottamuksen rapautumisesta politiikkaan, sen instituutioihin ja poliitikkoihin. Myös ratkaisuja on siksi haettava eriarvoisuutta ja syrjäytymistä vähentävistä toimista sekä politiikan toimintatapojen uudistamisesta.

Tuire Santamäki-Vuori
Miina Sillanpään Seuran varapuheenjohtaja

Kouluruokailun äiti – todellinen suomalainen sankari

Suomalaiset sankarit. Meillä suomalaisilla on aika yhtenäinen kuva, keitä he ovat. Urhoollisten sotasankareiden, politiikan suurmiesten ja joidenkin kulttuurivaikuttajien ketjuun saadaan sekaan jokunen urheilija. Listaa ei pitäisi lopettaa siihen. Kun katsotaan Suomen historiaa sata vuotta taaksepäin, nähdään sotien ohella valtava yhteiskunnallinen muutosvoima ja ihmiset, jotka laittoivat tuota voimaan liikkeelle. Nämä suomalaiset olivat poistamassa puutetta, kurjuutta ja suoranaista nälkää, sekä myöhemmässä vaiheessa tekemässä Suomesta hyvinvointiyhteiskuntaa, jollaisena tunnemme sen tänään. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on yksi suurimmista Suomea ja suomalaisuutta muovanneista historian vaiheista.

Arvostuksen puute suomalaisia hyvinvointiyhteiskunnan rakentajia kohtaan on ilmeinen, ja arvostuksen nousuun on vielä matkaa. Sitä kohti on pyrittävä ja tehtävä työtä, jotta hyvinvointi-Suomen rakentamisen eri vaiheet ja sen tekijät kirjoitetaan peruskoulun opetussuunnitelmiin. Lapset ja nuoret tulevat vielä lukemaan Miina Sillanpään aikalaisista – niistä naisista ja miehistä, joita saamme kiittää paljosta. Yksi pimentoon jäänyt hyvinvointiyhteiskunnan rakentaja on Augusta af Heurlin. Hän perusti Koulukeittoyhdistyksen vuonna 1905, ja jo vuoteen 1918 mennessä yhdistys tarjosi 18 000 kansakoululaiselle lämmintä soppaa koulupäivän aikana. Syrjäseutujen ja köyhien perheiden lapsille koulussa järjestetystä, maksuttomasta ruokailusta muodostui elintärkeä apu. Samalla kylvettiin siemen maksuttoman kouluruokailun järjestämiselle koko maassa. Miina Sillanpää ehdotti asiaa Helsingin kaupunginvaltuutettuna ensimmäisen kerran vuonna 1925. Asia toteutui vasta 18 vuotta myöhemmin. Tästä etuisuudesta saadaan tänään nauttia jokaisessa suomalaisessa koulussa. Näistä naisista riittää sankaritarinaa kerrottavaksi. Eikö niin?

Sara Salomaa
Kirjoittaja on Miina Sillanpään seuran hallituksen jäsen.

Miina Sillanpää. Edelläkävijä -kirjan vastaanotto

Miina Sillanpää -kirjani julkistettiin onnellisten tähtien alla ja sopivaan aikaan. Vietettiin Miinan syntymän 150-vuotisjuhlavuotta ja 1.10.2016 oli suositeltu liputuspäiväksi. Teokseni julkistettiin pari viikkoa sitä ennen. Niinpä tiedotusvälineiden edustajat kertoivat liputuksesta, Miina Sillanpäästä ja kirjastani samaan hengenvetoon.

Helsingin Sanomien Miska Rantasen lauantaiessee Piiasta hyvinvoinnin rakentajaksi 24.9., siis vähän ennen liputuspäivää teki kirjan tunnetuksi. Alexandra Ramsayn vertasi Sillanpäätä Mannerheimiin kirjaesittelyssään Pionjär inom socialpolitiken Hufvudstadsbladetissa 29.9. He olivat samanikäisiä ja vaikuttivat merkittävästi Suomen kohtalonhetkinä, kun itsenäisyyttä ja hyvinvointia rakennettiin. Molemmilla on myös Aimo Tukiaisen suunnittelema patsas Helsingin keskustassa. Ramsay moitiskeli pohjoismaisen naishistoriaa koskevan kirjallisuuden puutumista lähdeluettelosta – sekä tarinan sitomista rinnakkaiseen kehitykseen Ruotsissa. Ihan oikeita havaintoja.

Demarissa Anja Salminen puolestaan kehui teoksen ansioita kansainvälisen kehityksen taustoittamisessa. Monet muutkin päivälehdet huomasivat Miinan juhlavuoden ja kirjan. Miina Sillanpään Seuralla on yli 300 lehtileikkeen kokoelma juhlavuotta koskevista kirjoituksista. Miina Sillanpää oli lukuisten lehtien kysymys- ja vastauspalstojen suosikki esimerkiksi kysymyksellä, kuka oli maamme ensimmäinen naispuolinen ministeri. Radio- ja televisio eivät ole innostuneet Miina Sillanpäästä. Ainoan radiohaastattelun Ylen ykkösessä tuntuu kuitenkin kuulleen yllättävän moni tuttavani.

Monissa kirja-arvosteluissa kiinnitetään huomiota teoksen antamaan laihaan kuvaan Miina Sillanpään persoonasta. Jonkinlaista syväluotausta tunnutaan kaivattavan. Miina Sillanpää ei kuitenkaan avannut sielunsa sopukoita edes päiväkirjoilleen. Ystävienkin kanssa hän puhui asiaa tai pelasi korttia ja piti muita aina käsivarren mitan päässä. Enkä minä ole mikään psykohistorioitsija.

Olen yrittänyt vastata myös kysymykseen, mitä on tapahtunut Miinan jälkeen. Seurasin hänen ajamiaan asioita nykyaikaan asti. Miten Miinan unelmat ovat toteutuneet lastensuojelun, kotitaloustyön, naisten poliittinen osallistumisen osalta? Eniten jännitin sen saamaa vastaanottoa. Pelkäsin, ettei kukaan pitäisi sitä mielenkiintoisena tai tarpeellisena lähestymistapana. Suurin osa lukijoista näyttää kuitenkin pitäneen tätä tarkastelutapaa mielenkiintoisena ja sitä oli erittäin hauska kirjoittaa. Monet lukijat ovat helppolukuisesta kirjasta pitäneet.

Teos on ollut myös jonkinlainen myyntimenestys, ja kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuntuu tyytyväiseltä. Lisäksi minua on pyydetty yli 20 tilaisuuteen kertomaan Miina Sillanpäästä ja kirjasta. Kutsujina ovat olleet nais- ja työväenyhdistykset, kansalais- ja työväenopistot, erilaiset naisverkostot ja ystäväryhmät. Salit ovat olleet täysiä.

Yksi arvostelija on kuitenkin erilainen. Historiallisessa Aikakauskirjassa 2/2017 julkaistiin tamperelaisen maisteri Mikko Kemppaisen arvostelu. On tietenkin kunnia tulla huomatuksi maan johtavassa historiallisessa tieteellisessä lehdessä. Harmilista kyllä Kemppainen ei pidä kirjasta. Koko jutun juokseminen lyhyessä kirjassa (175 s.) on myös hänen mielestään huono juttu eikä nykyaikaan vetäminen lyhyen katsauksen tavoin ole mielenkiintoista. Muita työläisnaisia olisi pitänyt tuoda enemmän esiin. Teoksen jäsentely on sekava eikä hän ole ymmärtänyt tarkastelukulmaani hyvinvoinnin rakentamisen pitkänä linjana tai pidä siitä. Ja lopuksi Kemppainen sälyttää syyn Miina Sillanpään Seuralle, joka on tilannut teoksen liian hätäisesti eikä ole antanut tekijälle kunnolla aikaa perehtyä asiaan.

Entä onko vastaanotossa naiskysymystä? Arvosteluja ja kirjaesittelyjä ovat sanomalehtiin kirjoittaneet ammattitoimittajat, naiset ja miehet. Esitelmiä on ollut kuulemassa naisvoittoinen yleisö, mutta paljon on ollut miehiäkin, enemmän kuin naisasialuennoillani yleensä. Jos jossain voisi ajatella olevan naisen huomaamatta jättämistä, se olisi ehkä aikakauslehdistössä. Jos yhtä merkittävästä miespuolisesta poliitikosta olisi julkaistu kirja, mitenkähän se olisi saanut huomiota?

Kirjoittajana professori Aura Korppi-Tommola

 

”En ole kynämies että kykenisin löytämään muotoja joita tarvitseisin”

Näin kirjoittaa Eija Kajava eduskunnan kirjaston blogissa esitellessään Miina Sillanpää 150-vuotta näyttelyä Eduskunnan kirjastossa.

Lue koko blogikirjoitus tästä http://parlamenttikirjasto.blogspot.fi/2017/02/en-ole-kynamies-etta-kykenisin.html