Huolestuttavia havaintoja palkatusta kotitalous- ja kotihoivatyöstä

Jo vuonna 1921 Miina Sillanpää julisti: ”Jokaisella ihmisellä on elämässään oikeus hyvinvointiin, inhimillisiin työoloihin ja ihmisyyden kunnioittamiseen.”

Kotitalous- ja kotihoivatyö on maailmanlaajuisesti kasvava ilmiö. Sitä selittää väestön ikääntyminen ja naisten työssäkäynnin yleistyminen. Lasten, vanhusten ja vammaisten hoivapalvelut ovat joko järjestämättä tai riittämättömät. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n arvion mukaan maailmassa on noin 67 miljoonaa yli 15-vuotiasta päätoimista kotitaloustyöntekijää. He ovat yleensä vähäosaisia naisia tai tyttöjä, usein maahanmuuttajia. Kun työtä tehdään paljon harmaan talouden piirissä, todellinen määrä lienee noin 100 miljoonaa. Merita Jokelan uuden väitöskirjan mukaan 74 maan tilastot osoittivat, että taloudellinen eriarvoisuus ja maahanmuuttajien korkea määrä oli yhteydessä suureen kotitaloustyöntekijöiden sektoriin.

ILO hyväksyi vuonna 2011 Kotitaloustyöntekijöiden ihmisarvoista työtä koskevan yleissopimuksen nro 189. Lähtökohtiin kuuluu kotitaloustyöntekijöiden merkittävä panos maailmantaloudessa. He lisäävät perheen huollosta vastaavien henkilöiden mahdollisuuksia ansiotyöhön hoitamalla lapsia, ikääntyviä ja vammaisia. Kotitaloustyö on kuitenkin aliarvostettua ja sen tekijät alttiita työehtoihin ja –oloihin liittyvälle syrjinnälle ja ihmisoikeuksien loukkauksille. TV 1:n vuoden 2019 alussa esittämä dokumenttisarja antoi lohduttoman kuvan ihmisten hyväksikäytöstä. Erityisen kova oli Afrikasta kotiapulaisiksi Lähi-itään välitettyjen naisten ja tyttöjen kohtalo.

Vuoden 2018 lopussa ILO:n yleissopimuksen oli ratifioinut 27 valtiota. EU:n neuvosto oli vuonna 2014 valtuuttanut jäsenmaat ratifioimaan ILO:n yleissopimuksen. Myös EU on sitoutunut edistämään ihmisarvoista työtä kaikkialla maailmassa. Yleissopimus edisti niin ikään EU:n tavoitetta hävittää ihmiskauppa. Kuitenkin vain kuusi EU-maata nimittäin Suomi, Belgia, Saksa, Irlanti, Italia ja Portugal on sen ratifioinut. Sopimukseen sitoutuneiden maiden on varmistettava, että kotitaloustyötä pidetään ammattina ja että työntekijöitä suojellaan kaikilta väärinkäytön, häirinnän ja väkivallan muodoilta. Heille tulee tarjota oikeudenmukaiset työehdot ja ihmisarvoiset työ- ja asuinolot.

Kotitalous- ja kotihoivatyö EU:ssa

Myös EU:n parlamentin naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunta otti kotitaloustyöntekijöiden aseman tarkasteltavakseen. Sen perusteellinen mietintö hyväksyttiin EU:n parlamentin täysistunnossa huhtikuussa 2016 ja parlamentti antoi päätöslauselman kotitalous- ja hoivatyötä tekevistä naisista EU:ssa (2015/2094(INI)). Päätöslauselma perustui muun muassa seuraaviin seikkoihin.

EU:ssa teki kotitaloustyötä noin 2,2 miljoonaa naista, joista suurin osa oli maahanmuuttajia, joukossa alaikäisiä. Ala työllisti noin 3 % EU:n työvoimasta. Pimeä työ oli kuitenkin laajalle levinnyt sekä kotitalous- että hoiva-alalla. Kotitalous- ja hoivatyö oli jäsenvaltioissa heikosti ja epätasaisesti säädeltyä. Alalle oli tyypillistä työpaikkojen epävarmuus, puutteellinen työsuhdeturva, matala palkka, jonka maksaminen oli lisäksi epäsäännöllistä, kohtuuttoman pitkät työajat ja lomien puuttuminen. Työntekijöiden seksuaalisen ja muun vakavan hyväksikäytön riski oli suuri. Erityisen huolestuttava oli maassa laittomasti oleskelevien maahanmuuttajien asema.

Kotitalous- ja hoiva-ala oli taloudellisesti merkittävä ja tarjosi uusia työmahdollisuuksia. Työpaikkojen on kuitenkin oltava laadukkaita ja työntekijöiden ammattitaitoisia. Heillä on oltava samat työ- ja sosiaalioikeudet kuin muilla työntekijöillä. Kotitalous- ja hoivatyöntekijät edistivät sukupuolten tasa-arvoa luomalla tehokkaan infrastruktuurin työ- ja perhe-elämän yhdistämiseksi. Vaikka lähes 20 % EU:n väestöstä oli yli 65-vuotiaita ja osuuden arvioitiin nousevan 25 %:iin  vuoteen 2050 mennessä, ajassa mitattuna 80 % ikäihmisten ja vammaisten hoidosta oli omaishoitajien/ja tai läheishoitajien vastuulla. Ikääntyneiden yhä suurempi määrä, työikäisten väheneminen ja julkisen sektorin budjettirajoitteet lisäävät kotitalous- ja hoivatyön tärkeyttä.

Päätöslauselmassaan EU:n parlamentti kehotti kaikkia jäsenvaltioita ratifioimaan kiireesti ILO:n yleissopimuksen nro 189 ja varmistamaan, että sitä sovelletaan tiukasti. Kotitaloustyö tulee tunnustaa ammatiksi ja varmistaa työntekijöille kuuluvat oikeudet ja sosiaaliturva. Myös EU:n komission tulee ryhtyä toimenpiteisiin, joiden tavoitteena on kotitalous- ja hoivatyöntekijöiden ammatillisen pätevyyden ja urakehityksen tunnustaminen jäsenmaissa sekä yhteiskunnallinen arvostus.

Mitä Suomen tulisi tehdä

Meillä ILO:n yleissopimus tuli voimaan 8.1.2016. Se vaati ainoastaan vuodelta 1977 olleen kotitaloustyöntekijöistä annetun lain kumoamista ja työntekijöiden saattamista samantasoisen työoikeudellisen suojan piiriin muiden työntekijöiden kanssa. Samalla muutettiin työaikalakia siten, että yötyön teettäminen tuli sallituksi työnantajan kotona tehtävässä hoitotyössä.

Miina Sillanpään perinnön velvoittamana on kuitenkin syytä ymmärtää ILO:n sopimuksen merkitys koko EU:lle. Kun Suomi on puheenjohtajamaa vuoden 2019 jälkimmäisellä puoliskolla, meidän olisi tärkeää kantaa EU:n parlamentin tavoin vastuuta koko EU:ssa epämääräisessä ja haavoittuvassa asemassa olevista kotitalous- ja hoivatyöntekijöistä. Voisimme pyrkiä siihen, että EU:n neuvosto antaa jäsenmaille suosituksen ILO:n sopimuksen pikaisesta ratifioimisesta.

ILO:n yleissopimus koskee kaikkea työsuhteessa kotitaloudessa tai yhdelle tai useammalle kotitaloudelle tehtävää työtä. Työnantajana voi siten olla useamman kotitalouden muodostama rinki, asukkaidensa kotihoidosta vastaava kunta tai yksityinen kotipalveluiden tuottaja. Tästä näkökulmasta myös omassa maassamme riittää tekemistä. Tilastokeskuksen mukaan kuntien rahoittamien kotihoidon palveluiden arvo vuonna 2016 oli 1,447 miljardia euroa. Julkinen taho tuotti palveluista 74 % ja yksityiset, lähinnä pienet ja muutamat keskisuuret yritykset sekä järjestöt 26 %. Mukana eivät ole kotitalouksien itsensä lisääntyvästi kustantamat hoivapalvelut, joiden hankkimista verovähennysoikeus helpottaa.

Väestön ikääntyessä paine palveluihin kasvaa. Vanhuspalvelulain tavoitteena on vähentää laitoshoitoa ja lisätä kotihoitoa. Asiakkaiden määrä kotihoidossa kasvaakin nopeammin kuin tehostetussa palveluasumisessa. THL:n selvityksen mukaan 57 % vanhuspalveluiden asiakkaista oli kotihoidossa vuonna 2018. Asiakkaat ovat entistä huonokuntoisempia ja paljon palvelua tarvitsevien määrä lisääntyy jatkuvasti. Vanhustenhoidon suurimmat ongelmat ovatkin kotihoidossa.

Tukholman yliopiston johdolla tehdyssä Nordcare kyselytutkimuksessa verrattiin vanhustenhoitoa neljässä Pohjoismaassa vuosina 2005 ja 2015. Kotihoidon tilanne Suomessa oli selvästi heikentynyt, kun taas palveluasumisen tilanne oli pysynyt ennallaan, keskimäärin heikkona.  Kuormittavuus työntekijöille oli Suomessa selvästi suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Meillä oli myös enemmän sairauspoissaoloja. Työntekijöitä onkin vaikea saada osittain siksi, että työ koetaan raskaaksi ja alipalkatuksi. THL:n asiantuntijoiden mukaan kotihoidon henkilöstön riittävyyteen ja osaamiseen on nopeasti etsittävä ratkaisuja.

Ratkaisua haetaan muun muassa maahanmuuttajista, etenkin nuorista naisista. Heitä kannustetaan hoiva-alan koulutukseen. Heidän osuutensa hoivatyöntekijöistä onkin merkittävästi kasvanut erityisesti pääkaupunkiseudulla. Urakehityksestä puolestaan ei ole havaintoja.  Tutkijat ovatkin tuoneet esiin huolensa siitä, että hoiva-alan resurssipulan paikkaaminen maahanmuuttajilla saattaa aiheuttaa rakenteellista eriarvoisuutta.

Miina kiinnittäisi varmasti päättäväisesti päätöksentekijöiden huomiota kotihoiva- ja tukipalveluiden ongelmiin. Hän vaatisi valvomaan, että kaikkien palkattua hoivatyötä kotitalouksille tekevien työntekijöiden työolosuhteet ovat inhimilliset ja että heidän oikeuksiaan kunnioitetaan.

Kirsti Rissanen,
Miina Sillanpään Seuran jäsen ja entinen puheenjohtaja       

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Eriarvoisuus heikentää kansanvaltaa ja vinouttaa päätöksiä

Saavatko toimeentulotuella elävät köyhät äänestää? Onneksi kyllä, mutta huomattavan suuri osa ei niin tee. Kansalaiskelpoisuudelle asetettiin pitkään rajoituksia. Nyt kansalaisten osallisuudelle ja välittömille vaikutusmahdollisuuksille kehitetään uusia kanavia. Edustuksellinen demokratia on silti kansanvallan kulmakivi ja keino erilaisten vähemmistöjen aseman varmistamiseksi. Vinoutunut äänestysvilkkaus vinouttaa päätöksiä ja ruokkii kansalaisten kokemaa epäluottamusta. Siihen ei sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä yhteiskunnalla ole varaa. On puututtava eriarvoisuuden juurisyihin.

Historiallisen edistyksellinen vaalijärjestys 1906

Suomi on kansanvallan edelläkävijä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden säätämisessä. Valtiollisella tasolla uudistus tuli voimaan vuonna 1906, kunnallisella tasolla sisällissodan jälkeen 1918. Eduskuntauudistus kasvatti äänioikeutettujen määrä kerralla kymmenkertaiseksi – 126 000 äänioikeutetusta 1 273 000 äänioikeutettuun. Sekä naiset että neljä viidestä täysi-ikäisestä miehestä saivat äänestää ensi kerran. Uudistuksen valmistelu jakoi vahvasti näkemyksiä. Naisten sopivuudesta yhteisten asioiden hoitoon kiisteltiin kiivaasti.

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa työläisnaisten kampanja sai ihmiset liikkeelle. Sosialidemokraateista tuli suurin ryhmä 80 kansanedustajalla. Varsinainen maailmanluokan yllätys oli kuitenkin naisten läpimurto, minkä kattava vaalikelpoisuus mahdollisti. Liki joka kymmenes (19) edustaja oli nainen. Työläisnaisten ryhmästä tuli suurin naisryhmä, edustajina mm. Miina Sillanpää sekä Hilja Pärssinen, jolle Miina Sillanpää antoi myöhemmin julkista tunnustusta monien naisia, lapsia ja perheitä koskevien aloitteiden liikkeelle saattamisesta. Myönteisen kansainvälisen juhlinnan varjossa osa edustajista katsoi, että Suomen ja eduskunnan maine oli mennyttä, kun kansanedustajiksi tuli sivistymättömän rahvaan edustajia. Erityisesti työläisnaisten taito lainsäätäjinä herätti epäilyjä. Vaikka julkisuudessa työläisnaisliike ja porvarillinen naisliike esiintyivät toistensa vastustajina, molemmat toimivat naisten oikeuksien hyväksi ja tekivät yhteisiä lakialoitteita.

Köyhäinhoidokeilla ei poliittisia oikeuksia

Äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden mittavat laajennukset peittivät alleen sen, että 10-15 prosenttia äänestysikäisistä jäi edelleen vaille äänioikeutta. Uudessakin vaalijärjestyksessä yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuvilta edellytettiin jonkinlaista taloudellista itsenäisyyttä. Rajoituksia poistettiin myöhemmin useissa vaiheissa, mutta vasta huoltoapulain holhouspykälän kumoaminen vuonna 1970 poisti lainsäädännöstä sosiaaliturvan ja äänioikeuden kytkennän. Myös kruununverojen maksamatta jättäminen, irtolaisuustuomio tai henkikirjoittamattomuus johtivat pitkään äänioikeuden epäämiseen. Henkikirjoittajien erehdysten tai mielivallan armoille jäi varsinkin vailla vakinaista asuinpaikkaa olevia.

Osa kansalaisista oli lisäksi äänioikeutettuja, mutta vailla äänestysmahdollisuutta. Mielisairaaloissa, kehitysvammalaitoksissa, kunnalliskodeissa, pakkotyölaitoksissa tai vankiloissa ei ollut mahdollista äänestää.

Kansanvallan peruskorjaus on tarpeen

Kattava äänioikeus, vaalikelpoisuus ja tosiasiallinen äänestysmahdollisuus ovat kansanvallan perusta. Demokratian toimivuus edellyttää myös uusia ratkaisuja kansalaisten osallisuuden ja suoran demokratian lisäämiseksi sekä uudistuksia puolueiden, eduskunnan ja valtioneuvoston toimintatapoihin ja rakenteisiin, kuten Sitran selvityshenkilöt Liisa Hyssälä ja Jouni Backman raportissaan ”Kansanvallan peruskorjaus, Kaikki voimavarat käyttöön” rohkeasti esittävät.

Tunne yhteisöllisyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja luottamuksesta lisäävät yksilön hyvinvointia. Luottavaiset ihmiset ovat tyytyväisempiä ja onnellisempia ja kokevat, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa. Kansalaisten keskinäinen luottamus toisiinsa, mutta myös luottamus instituutioihin on korkea Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Luottamus yhteiskunnan viranomaisiin on kuitenkin korkeampi ja kestävämpää kuin luottamus poliitikkoihin, puolueisiin ja eduskuntaan. Nurinkurista sikäli, koska viranomaiset kuitenkin vain panevat toimeen poliitikkojen päätöksiä. Yhtä kaikki, luottamuksen palauttaminen vaatii uusia keinoja politiikan toimintatapojen ja rakenteiden muuttamiseksi.

Epätasainen äänestysvilkkaus on hälytysmerkki yhteiskunnan sosiaalisesta tilasta

Poliittinen osallisuus on professori Erik Allardtin tutkimusten perusteella keskeinen hyvinvoinnin osatekijä. Tasapuolisen osallisuuden edistäminen on siksi olennainen osa eriarvoisuuden torjumisessa. Huomion kiinnittämistä muun osallisuuden ohella erityisesti vaalien äänestysvilkkauteen ja sen väestöryhmittäisiin eroihin perustelee eduskunnan tehtävä lainsäätäjänä. Kamppailujen kautta hankittu äänioikeus on tärkeimpiä poliittisen kansalaisuuden edellytyksiä. Se, että sitä käytetään yhä epätasaisemmin, on vakava hälytysmerkki yhteiskunnan sosiaalisesta tilasta.

Vinoumat ovat erityisen jyrkkiä koulutuksen suhteen. Nuorten aikuisten ryhmässä (25–34-vuotiaat) korkeakoulutettujen osallistumisaste oli viime eduskuntavaaleissa 2,5-kertainen ainoastaan perusasteen koulutuksen suorittaneisiin nähden (79 % vs. 31 %). Korkeasti koulutettujen nuorten osallistumisen taso on pysynyt viimeisen 30 vuoden aikana melko vakaana, mutta matalasti koulutetut nuoret äänestävät aiempaa vähemmän. Väestöryhmien äänestysvilkkauden eriytyminen näkyy myös ylisukupolvisesti sekä liki kaikilla sosioekonomisilla mittareilla.

Ratkaisuja haettava eriarvoisuutta ja syrjäytymistä vähentävistä toimista, ongelman juurisyistä

Äänestysvilkkauden erot vinouttavat päätöksiä, kun hyvin toimeentulevien, aktiivisesti äänestävien kansalaisten intressit ja näkemykset muokkaavat säädösten sisältöä. Eri väestöryhmien sosiaaliset todellisuudet ovat huolestuttavasti eriytyneet. Professori emerita Raija Julkunen kuvaa epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksia hyvinvointivaltiossa käsittelevässä kirjoituksessaan tilannetta seuraavasti: ”Mitä pitemmän sosiaalisen etäisyyden päästä köyhyyttä tarkastellaan, sitä voimakkaammin korostuu laiskuutta painottava näkemys. Mitä kauempana oma todellisuus on köyhän kokemuksesta, sitä vaikeampi sitä on käsittää. Köyhyyttä kokeneet sen sijaan korostavat rakenteellisten tekijöiden merkitystä.” Ei siis ihme, että ongelmiin tarjotut ratkaisut eroavat jyrkästi.

Päätösten vinoutuminen vähentää heikossa asemassa olevien kansalaisten osallistumismotivaatiota entisestään. Tilanne muodostaa otollisen kasvualustan vasemmisto- ja oikeistopopulismin kasvulle. Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta toimivat myös poliittista radikalisoitumista edistävinä olosuhteina.

Äänestäminen on yhä selkeämmin osoitin yhteiskunnan jakautumisesta hyvä- ja huono-osaisiin sekä luottamuksen rapautumisesta politiikkaan, sen instituutioihin ja poliitikkoihin. Myös ratkaisuja on siksi haettava eriarvoisuutta ja syrjäytymistä vähentävistä toimista sekä politiikan toimintatapojen uudistamisesta.

Tuire Santamäki-Vuori
Miina Sillanpään Seuran varapuheenjohtaja

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Kouluruokailun äiti – todellinen suomalainen sankari

Suomalaiset sankarit. Meillä suomalaisilla on aika yhtenäinen kuva, keitä he ovat. Urhoollisten sotasankareiden, politiikan suurmiesten ja joidenkin kulttuurivaikuttajien ketjuun saadaan sekaan jokunen urheilija. Listaa ei pitäisi lopettaa siihen. Kun katsotaan Suomen historiaa sata vuotta taaksepäin, nähdään sotien ohella valtava yhteiskunnallinen muutosvoima ja ihmiset, jotka laittoivat tuota voimaan liikkeelle. Nämä suomalaiset olivat poistamassa puutetta, kurjuutta ja suoranaista nälkää, sekä myöhemmässä vaiheessa tekemässä Suomesta hyvinvointiyhteiskuntaa, jollaisena tunnemme sen tänään. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on yksi suurimmista Suomea ja suomalaisuutta muovanneista historian vaiheista.

Arvostuksen puute suomalaisia hyvinvointiyhteiskunnan rakentajia kohtaan on ilmeinen, ja arvostuksen nousuun on vielä matkaa. Sitä kohti on pyrittävä ja tehtävä työtä, jotta hyvinvointi-Suomen rakentamisen eri vaiheet ja sen tekijät kirjoitetaan peruskoulun opetussuunnitelmiin. Lapset ja nuoret tulevat vielä lukemaan Miina Sillanpään aikalaisista – niistä naisista ja miehistä, joita saamme kiittää paljosta. Yksi pimentoon jäänyt hyvinvointiyhteiskunnan rakentaja on Augusta af Heurlin. Hän perusti Koulukeittoyhdistyksen vuonna 1905, ja jo vuoteen 1918 mennessä yhdistys tarjosi 18 000 kansakoululaiselle lämmintä soppaa koulupäivän aikana. Syrjäseutujen ja köyhien perheiden lapsille koulussa järjestetystä, maksuttomasta ruokailusta muodostui elintärkeä apu. Samalla kylvettiin siemen maksuttoman kouluruokailun järjestämiselle koko maassa. Miina Sillanpää ehdotti asiaa Helsingin kaupunginvaltuutettuna ensimmäisen kerran vuonna 1925. Asia toteutui vasta 18 vuotta myöhemmin. Tästä etuisuudesta saadaan tänään nauttia jokaisessa suomalaisessa koulussa. Näistä naisista riittää sankaritarinaa kerrottavaksi. Eikö niin?

Sara Salomaa
Kirjoittaja on Miina Sillanpään seuran hallituksen jäsen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Miina Sillanpää. Edelläkävijä -kirjan vastaanotto

Miina Sillanpää -kirjani julkistettiin onnellisten tähtien alla ja sopivaan aikaan. Vietettiin Miinan syntymän 150-vuotisjuhlavuotta ja 1.10.2016 oli suositeltu liputuspäiväksi. Teokseni julkistettiin pari viikkoa sitä ennen. Niinpä tiedotusvälineiden edustajat kertoivat liputuksesta, Miina Sillanpäästä ja kirjastani samaan hengenvetoon.

Helsingin Sanomien Miska Rantasen lauantaiessee Piiasta hyvinvoinnin rakentajaksi 24.9., siis vähän ennen liputuspäivää teki kirjan tunnetuksi. Alexandra Ramsayn vertasi Sillanpäätä Mannerheimiin kirjaesittelyssään Pionjär inom socialpolitiken Hufvudstadsbladetissa 29.9. He olivat samanikäisiä ja vaikuttivat merkittävästi Suomen kohtalonhetkinä, kun itsenäisyyttä ja hyvinvointia rakennettiin. Molemmilla on myös Aimo Tukiaisen suunnittelema patsas Helsingin keskustassa. Ramsay moitiskeli pohjoismaisen naishistoriaa koskevan kirjallisuuden puutumista lähdeluettelosta – sekä tarinan sitomista rinnakkaiseen kehitykseen Ruotsissa. Ihan oikeita havaintoja.

Demarissa Anja Salminen puolestaan kehui teoksen ansioita kansainvälisen kehityksen taustoittamisessa. Monet muutkin päivälehdet huomasivat Miinan juhlavuoden ja kirjan. Miina Sillanpään Seuralla on yli 300 lehtileikkeen kokoelma juhlavuotta koskevista kirjoituksista. Miina Sillanpää oli lukuisten lehtien kysymys- ja vastauspalstojen suosikki esimerkiksi kysymyksellä, kuka oli maamme ensimmäinen naispuolinen ministeri. Radio- ja televisio eivät ole innostuneet Miina Sillanpäästä. Ainoan radiohaastattelun Ylen ykkösessä tuntuu kuitenkin kuulleen yllättävän moni tuttavani.

Monissa kirja-arvosteluissa kiinnitetään huomiota teoksen antamaan laihaan kuvaan Miina Sillanpään persoonasta. Jonkinlaista syväluotausta tunnutaan kaivattavan. Miina Sillanpää ei kuitenkaan avannut sielunsa sopukoita edes päiväkirjoilleen. Ystävienkin kanssa hän puhui asiaa tai pelasi korttia ja piti muita aina käsivarren mitan päässä. Enkä minä ole mikään psykohistorioitsija.

Olen yrittänyt vastata myös kysymykseen, mitä on tapahtunut Miinan jälkeen. Seurasin hänen ajamiaan asioita nykyaikaan asti. Miten Miinan unelmat ovat toteutuneet lastensuojelun, kotitaloustyön, naisten poliittinen osallistumisen osalta? Eniten jännitin sen saamaa vastaanottoa. Pelkäsin, ettei kukaan pitäisi sitä mielenkiintoisena tai tarpeellisena lähestymistapana. Suurin osa lukijoista näyttää kuitenkin pitäneen tätä tarkastelutapaa mielenkiintoisena ja sitä oli erittäin hauska kirjoittaa. Monet lukijat ovat helppolukuisesta kirjasta pitäneet.

Teos on ollut myös jonkinlainen myyntimenestys, ja kustantaja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuntuu tyytyväiseltä. Lisäksi minua on pyydetty yli 20 tilaisuuteen kertomaan Miina Sillanpäästä ja kirjasta. Kutsujina ovat olleet nais- ja työväenyhdistykset, kansalais- ja työväenopistot, erilaiset naisverkostot ja ystäväryhmät. Salit ovat olleet täysiä.

Yksi arvostelija on kuitenkin erilainen. Historiallisessa Aikakauskirjassa 2/2017 julkaistiin tamperelaisen maisteri Mikko Kemppaisen arvostelu. On tietenkin kunnia tulla huomatuksi maan johtavassa historiallisessa tieteellisessä lehdessä. Harmilista kyllä Kemppainen ei pidä kirjasta. Koko jutun juokseminen lyhyessä kirjassa (175 s.) on myös hänen mielestään huono juttu eikä nykyaikaan vetäminen lyhyen katsauksen tavoin ole mielenkiintoista. Muita työläisnaisia olisi pitänyt tuoda enemmän esiin. Teoksen jäsentely on sekava eikä hän ole ymmärtänyt tarkastelukulmaani hyvinvoinnin rakentamisen pitkänä linjana tai pidä siitä. Ja lopuksi Kemppainen sälyttää syyn Miina Sillanpään Seuralle, joka on tilannut teoksen liian hätäisesti eikä ole antanut tekijälle kunnolla aikaa perehtyä asiaan.

Entä onko vastaanotossa naiskysymystä? Arvosteluja ja kirjaesittelyjä ovat sanomalehtiin kirjoittaneet ammattitoimittajat, naiset ja miehet. Esitelmiä on ollut kuulemassa naisvoittoinen yleisö, mutta paljon on ollut miehiäkin, enemmän kuin naisasialuennoillani yleensä. Jos jossain voisi ajatella olevan naisen huomaamatta jättämistä, se olisi ehkä aikakauslehdistössä. Jos yhtä merkittävästä miespuolisesta poliitikosta olisi julkaistu kirja, mitenkähän se olisi saanut huomiota?

Kirjoittajana professori Aura Korppi-Tommola

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

”En ole kynämies että kykenisin löytämään muotoja joita tarvitseisin”

Näin kirjoittaa Eija Kajava eduskunnan kirjaston blogissa esitellessään Miina Sillanpää 150-vuotta näyttelyä Eduskunnan kirjastossa.

Lue koko blogikirjoitus tästä http://parlamenttikirjasto.blogspot.fi/2017/02/en-ole-kynamies-etta-kykenisin.html

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Lukeminen kuuluu kaikille!

Miina Sillanpää oppi lukemaan 6-vuotiaana katsellessaan veljiensä opettelua. Kiertokouluun hän pääsi kahtena vuonna, ja myöhemmin tehtaan kouluun aloitettuaan 12-vuotiaana työn tehtaantyttönä. Kirjasto oli hänen aarreaittansa, ja lukeminen intohimonsa, vaikka joutui lukemaan yövuoron jälkeen tai palveluspaikassa sängyssä salaa. Tavallinen tarina noina aikoina köyhien parissa. Koulunkäynti tai lukeminen ei kuulunut kaikille, ennenkuin saatiin yleinen oppivelvollisuus vuonna 1921.

Sittemmin Miinan kynän jälkeä saatiin lukea Palvelijatar- ja Työläisnainen- lehdissä, joiden toimittajana hän oli, ja monessa muussa yhteydessä. Hänen äänenpainojaan kuultiin ja kuunneltiin eduskunnassa ja yli puoluerajojen. ”Ken on Suomen piioista kiukkuisin, se on Miina Sillanpää”, renkutettiin pilkkalaulussa, aikansa some-raivon ilmaisijana. Miinasta oli hyvä, että hän sai asiansa esille, vaikka hänelle naurettiinkin.

Nyt, Suomi 100-vuoden lukuisien tapahtumien osana, käynnistyy kampanja ”Minä luen Sinulle”. Lukemisesta halutaan tehdä yhteistä omaisuutta, kaikille kuuluvaa iloa ja oppia. Helmikuussa 2017 vietetään Yhdistyneiden Kansakuntien Maailman ääneen lukemisen viikkoa. Maahanmuuttajat lukevat vanhoille ja kehitysvammaisille ihmisille ääneen eri tahoilla. Ääneen lukeminen on kaikille hauskaa ja hyödyllistä, se sopii niin lapsille kuin vanhoillekin.

Selkokieli on Miinan kieltä, yksinkertaista kaunista suomea ilman monimutkaisia lauserakenteita. Selkokielellä on vielä liian vähän luettavaa, mutta varanto karttuu koko ajan; romaaneja, dekkareita, käännöskirjallisuutta. Ilahduttavaa on, että selkokielellä on tarjolla myös uutisia, viranomaisten sivuja ja vaikkapa Duodecimin lääkärikirjan osia. Tietoa ja tunteita on käsillä! Nyt ulotutaan kaikkiin, joka ikiseen ihmiseen.

Miinasta on kirjoitettu monia kirjoja, viimeksi Aura Korppi -Tommolan hieno ”Miina Sillanpää, edelläkävijä” vuodelta 2016. Mutta lukemiskampanjaan sopii oivallisesti myös toinen versio, selkokielellä kirjoitettu Miinan elämäkerta Raili Mikkasen hurmaavassa kirjassa ”Suomalaisia suurnaisia”vuodelta 2008. Siinä Miina kuvataan arvoisessaan seurassa, Aurora Karamzinin, Minna Canthin, Ida Aalbergin, Mathilda Wreden ja Aino Kallaksen rinnalla. Kieli on lempeää, vivahteikasta, ja osoittaa, että selkokieli on kaikkea muuta kuin tylsää. Ja eikäpähän Miinasta tylsää tarinaa saisi millään, niin mielenkiintoinen ja uraauurtava tarina on Miinan polku.

Tarttukaa tähän tarinaan. Kaikki siis lukemaan ääneen, lukeminen kuuluu kaikille!

Vappu Taipale

Kirjoittaja oli jäsenenä Miina Sillanpää 150-juhlavuoden valtuuskunnassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized

Lasikatoista

Lukiessani Miina Sillanpäästä kirjoitettua tuoreinta teosta Miina Sillanpää, edelläkävijä, tunnistin joitakin yhtymäkohtia omaan elämääni. En missään tapauksessa tohdi verrata itseäni tai aikaamme Sillanpäähän ja hänen uskomattoman sitkeään pioneerityöhönsä, mutta välillä oikein hymyilytti, kuinka samankaltaisia tilanteita onkaan matkani varrelle osunut.

Tunnistan hyvin Miinan toimintatavan hakea yhteistyökumppaneita ennakkoluulottomasti sieltä, mistä samanmielisyyttä on löydettävissä. Tavoite on tärkein ja on omankin kokemukseni mukaan tuloksekkainta pyrkiä mahdollisimman laajaan verkostoitumiseen. Ei ole niin väliä kuka ”kunnian kerää”, jos tärkeä asia edistyy.

Onneksi aika nyt kuitenkin on toinen kuin Miinan eläessä ja eriarvoistavat rakenteet tunnistetaan jo aika hyvin, kuten myös asenteet. Aihetta tutkineet opiskelijat Kurkela ja Rantalainen tekivät kuitenkin tovi sitten huomion, että naisjohtajat eivät halua puhua naisjohtajuudesta tai lasikatoista kovin mielellään.

Vaikuttaa siltä, että lasikatto ei aina murrukaan, vaikka ulospäin siltä näyttäisi. Se saattaakin olla itse asiassa vain lasinen luukku – joka voidaan siis avata milloin vaan uudestaan ja tiputtaa tulija takaisin ”omalle paikalleen”. Yhteinen haasteemme voisi siis olla, että naisjohtajat uskaltaisivat puhua rehellisemmin urakehityksestään ja sen varrelle osuneista tapahtumista.

Lasikatot on parhaiten murrettu politiikassa ja julkisella sektorilla, joissa valintaa ohjaavat osittain pakolliset kiintiöt. Kiintiökysymys on ollut minulle vaikea pohdittava, mutta olen päätynyt siihen tulokseen, että esimerkiksi vaatimus 40 prosentin edustuksesta ei tarkoita sitä, että joku nousisi paikalleen epäpätevänä, kiintiöpaikalle, vaan sillä nimenomaan suojellaan päteviä, eteenpäin rohkeasti pyrkiviä ihmisiä, jotka tulisivat muutoin syrjityiksi sukupuolensa takia ja heidän ohitseen nimenomaan valittaisiin kokemattomampia tai osaamattomampia hakijoita, vain koska he edustaisivat normatiivisempaa mielikuvaa. Ja kaikki tämähän koskee tietyissä tilanteissa miehiäkin.
Ammattien segregaatio aiheuttaa sinänsä jo yhdenlaisen lasikaton. Naiset eivät hakeudu putkimiehiksi, sähköinsinööreiksi tai muihin hyväpalkkaisiin miesammatteihin. Minulle tutuimmilla aloilla, eli yksityisillä palvelualoilla naisvaltaisuus puolestaan jyrää alleen. Pamin jäsenrekisteristä löytyy kuitenkin mielenkiintoinen tieto, joka sekin todistaa naisten urakehityksen tökkimistä. Myymälätyöntekijöistä 80 % on naisia, mutta myymäläpäälliköistä enää 60 %. Heikompi urakehitys näkyy siis hyvin matalapalkkaisillakin aloilla, eikä yksinomaan ylimmän johdon piirissä, josta yleensä puhutaan.
Asenteisiin vaikuttaminen on todella hidasta ja usein asetelmat syntyvät tiedostamattakin. Ruotsalaiskirjailijat lainasivat tutkielmalleen nimen Madeleine Albrightilta, ”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan”. Kirjassa kuvataan toki tyttöjen ja naisten keskinäisiä suhteita, mutta myös selvitetään ympäröivien ihmisten puheen ja käytöksen vaikutuksia koko lapsuuden aikaiseen kehitykseen, joka luo pohjan itsetunnolle ja sille, minkälaisena tytöt ja pojat näkevät tulevaisuutensa avautuvan.
Nämä ilmiöt on syytä tunnistaa. Huomioidaan aidosti erilaiset ihmisten ominaisuudet ja tuetaan niitä, ei hoeta yleisiä olettamia ja jopa ajatella jotain olevan pielessä, jos ihminen ei vastaakaan niitä.
Tasa-arvon edistäminen vaatii aktiivisia toimia meiltä jokaiselta, joka päivä.

Ann Selin
Ann Selin on Miina Sillanpää 150 juhlavuoden valtuuskunnan jäsen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Uncategorized