Naisten näkymätön työ kantaa yhteiskuntaa. Sellainen naisten työnä pidetty työ, joka pitää huolta ihmisistä ja ympäristöstä. Lasten ja vanhusten hoivaaminen, sairaanhoito, ruoanvalmistus, siivoaminen. Näkymätöntä, heikosti arvostettua, mutta välttämätöntä.
Aikaisemmin hoivatyö tehtiin kotona. Köyhä väki hoiti lapsensa ja vanhuksensa itse, valmisti ruokansa ja siivosi. Herrasväissä oli palvelijattaria, huushollerska tai keittäjätär, sisäkkö, piikoja raskaimpiin töihin kuten vedenkantoon ja huoneita lämmittämään. Vielä 1930-luvulla tavallisessa virkamiesperheessä saattoi olla keittäjä ja lastenhoitaja erikseen ja talon rouvakin oli kotona.
Yhteiskunnan muuttuessa hoivatyöstä on tullut ammattimaista. Lapset hoidetaan päiväkodissa, mummot ja vaarit vanhainkodissa tai palvelutaloissa, joukkoruokailu on tullut työpaikoille, elintarviketeollisuus huolehtii kotienkin valmisruuista. Siivouksestakin on tullut ammattimaista toimintaa.
Ketkä tämän työn tekevät? Naiset. Mutta kuka sen huomaa? Ei juuri kukaan. Työn arvostuksesta ei juuri voi puhua. Kaikkihan siivota osaavat! Kouluaterian raaka-ainekustannukset jäävät jopa alle euron. Vanhusten vaipoissa joudutaan pihistämään, hoitajien vähyys estää vanhusten ulkoiluttamisen. Mistä se muusta kertoo kuin hoivatyön, palvelutyön heikosta arvostuksesta.
Työn tärkeys havaitaan vasta, jos se jää tekemättä. Koko yhteiskunta lamaantuisi, jos pikkulasten äidit jäisivät kotiin hoitamaan lapsiaan. Ilman siivoojia työtapaturmat tehtaissa lisääntyisivät, työpaikat roskaantuisivat, elintarviketeollisuus, laitokset ja ravintolat eivät voisi valmistaa ruokaa tai kukaan ei uskaltaisi sitä syödä. Sairaaloissa siivoamattomuus olisi kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys.
Piikaräpissä taannoin räpättiin, että
”piikojen sorto pitää lopettaa,
kuka meille sen mahtoikaan opettaa?
Se oli Miina, Miina se Sillanpää.
Miina sen teki, ei yksin toki,
vaan takanansa oli joukkojen tuki…”
On piikojen sorto toki vähentynyt, mutta vielä on runsaasti korjattavaa työoloissa, palkassa, arvostuksessa. Nykyajan palvelijattarilla.
Ulla Numminen
Miina Sillanpää -blogi 