Kansalaisten mahdollisuuksista ja halusta vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin ollaan oltu siinä määrin huolestuneita, että edellinen hallitus perusti peräti kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman. Kansalaisten äänestysaktiivisuus oli vähentynyt samaan aikaan, kun vaalien määrä on EU:n myötä kasvanut. Ihmiset eivät koe omaa äänestämistään yhteiskunnallisena vaikuttamisena tai arvioivat sen merkityksen niin vähäiseksi, ettei kannata vaivautua. Äänestäminen alkaa tuntua merkitykselliseltä vasta, kun mahdollisuutta siihen ei ole, kun demokratian tilanne on huono. Aleksej Fedotov (20) totesi, että ”postin jonossa pääsi kyynel, kun sain äänestää (Suomessa) ensimmäistä kertaa elämässäni. Loistava fiilis, että voi aidosti vaikuttaa, Valko-Venäjällä tämä ei olisi ollut mahdollista ”(Aimo 3/2012).
Alhaisesta äänestysprosentista ei suoranaisesti voi kuitenkaan päätellä paljon ihmisten halusta vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Kansalaisten vaikuttamisen muodot ovat muuttuneet yhteiskunnan muutosten myötä, ja muuttuvat edelleen. Yhäkin ihmiset näkevät epäkohtia lähellään, ympäristössään, laajemmalti ja globaalistikin. Nähdään, että näin ei voi tehdä, tämä ei ole oikein.
Esimerkkejä viime vuosilta ovat vaikkapa erään toimittajan kirjoitukset vanhusten hoidon huonosta tilasta, jotka ovat johtaneet siihen, että viranomaiset ovat puuttuneet henkilöstön määrään vanhainkodeissa. Tilanne ei toki ole hyvä vieläkään, mutta asiaan herättiin ja siihen osaavat puuttua vanhusten omaisetkin herkemmin. Tai muutaman vuoden takainen kahden isoäidin karkotuspäätös, josta nousi pieni kansanliike. Esimerkkejä kansalaisten vaikuttamisesta on runsaasti ympäristökysymyksissä, kuten Vuotoksen allashankkeen torjuminen. Internet ja muu sosiaalinen media tuovat vielä kokonaan uusia vaikuttamiskanavia.
Yhtenä tärkeänä kansalaisvaikuttajana on pidetty Miina Sillanpäätä. Esimerkkejä löytyisi useita, mutta hyvä esimerkki on ensikotien synty. Tosin Miina Sillanpää toimi politiikassa ja hänellä oli tavallista kansalaista enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Mutta tämä oli hanke, joka ei alkuun suinkaan saavuttanut hyväksyntää, vaan Miina joutui ajamaan sitä vuosikymmeniä. Kysymys oli aviottomista äideistä, usein isäntiensä hyväksikäyttämistä palvelijattarista, jotka raskauden, toisin sanoen siveettömyyden vuoksi saivat lähteä palveluspaikastaan ja jäivät lapsineen todella turvattomaan asemaan. Muistetaan, että sosiaaliturva tuohon aikaan oli olematonta.
Eduskunta-aloite 1907 ensikotien perustamiseksi kohtasi vastustusta, eikä asia edennyt myöhempienkään aloitteiden jälkeen. Viimein Miina Sillanpään johtama Sos.dem. Naisliitto tarttui asiaan ja 1930-luvulla perustettu Työläisäitien ja Lasten Kotiyhdistys pystyi hankkimaan rahoituksen, niin että Helsingin Ensi Koti avattiin vuonna 1942. Ensikoti-verkosto laajeni sittemmin useille paikkakunnille ja toiminta on laajentunut turvakotitoimintaan.
Esimerkki kuvaa kansalaisvaikuttajan ominaisuuksia. Toiminta nousee kritiikistä yhteiskunnalliseen tilanteeseen, epäkohdan näkemisestä ja halusta muutokseen, se tuo esiin rakentavia vaihtoehtoja ja se vaatii voimakasta tahtoa, rohkeutta, sinnikkyyttä sekä hyviä verkostoja ja vaikutuskanavia.
Ulla Numminen
Miina Sillanpää -blogi 