Saavatko toimeentulotuella elävät köyhät äänestää? Onneksi kyllä, mutta huomattavan suuri osa ei niin tee. Kansalaiskelpoisuudelle asetettiin pitkään rajoituksia. Nyt kansalaisten osallisuudelle ja välittömille vaikutusmahdollisuuksille kehitetään uusia kanavia. Edustuksellinen demokratia on silti kansanvallan kulmakivi ja keino erilaisten vähemmistöjen aseman varmistamiseksi. Vinoutunut äänestysvilkkaus vinouttaa päätöksiä ja ruokkii kansalaisten kokemaa epäluottamusta. Siihen ei sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä yhteiskunnalla ole varaa. On puututtava eriarvoisuuden juurisyihin.
Historiallisen edistyksellinen vaalijärjestys 1906
Suomi on kansanvallan edelläkävijä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden säätämisessä. Valtiollisella tasolla uudistus tuli voimaan vuonna 1906, kunnallisella tasolla sisällissodan jälkeen 1918. Eduskuntauudistus kasvatti äänioikeutettujen määrä kerralla kymmenkertaiseksi – 126 000 äänioikeutetusta 1 273 000 äänioikeutettuun. Sekä naiset että neljä viidestä täysi-ikäisestä miehestä saivat äänestää ensi kerran. Uudistuksen valmistelu jakoi vahvasti näkemyksiä. Naisten sopivuudesta yhteisten asioiden hoitoon kiisteltiin kiivaasti.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa työläisnaisten kampanja sai ihmiset liikkeelle. Sosialidemokraateista tuli suurin ryhmä 80 kansanedustajalla. Varsinainen maailmanluokan yllätys oli kuitenkin naisten läpimurto, minkä kattava vaalikelpoisuus mahdollisti. Liki joka kymmenes (19) edustaja oli nainen. Työläisnaisten ryhmästä tuli suurin naisryhmä, edustajina mm. Miina Sillanpää sekä Hilja Pärssinen, jolle Miina Sillanpää antoi myöhemmin julkista tunnustusta monien naisia, lapsia ja perheitä koskevien aloitteiden liikkeelle saattamisesta. Myönteisen kansainvälisen juhlinnan varjossa osa edustajista katsoi, että Suomen ja eduskunnan maine oli mennyttä, kun kansanedustajiksi tuli sivistymättömän rahvaan edustajia. Erityisesti työläisnaisten taito lainsäätäjinä herätti epäilyjä. Vaikka julkisuudessa työläisnaisliike ja porvarillinen naisliike esiintyivät toistensa vastustajina, molemmat toimivat naisten oikeuksien hyväksi ja tekivät yhteisiä lakialoitteita.
Köyhäinhoidokeilla ei poliittisia oikeuksia
Äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden mittavat laajennukset peittivät alleen sen, että 10-15 prosenttia äänestysikäisistä jäi edelleen vaille äänioikeutta. Uudessakin vaalijärjestyksessä yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuvilta edellytettiin jonkinlaista taloudellista itsenäisyyttä. Rajoituksia poistettiin myöhemmin useissa vaiheissa, mutta vasta huoltoapulain holhouspykälän kumoaminen vuonna 1970 poisti lainsäädännöstä sosiaaliturvan ja äänioikeuden kytkennän. Myös kruununverojen maksamatta jättäminen, irtolaisuustuomio tai henkikirjoittamattomuus johtivat pitkään äänioikeuden epäämiseen. Henkikirjoittajien erehdysten tai mielivallan armoille jäi varsinkin vailla vakinaista asuinpaikkaa olevia.
Osa kansalaisista oli lisäksi äänioikeutettuja, mutta vailla äänestysmahdollisuutta. Mielisairaaloissa, kehitysvammalaitoksissa, kunnalliskodeissa, pakkotyölaitoksissa tai vankiloissa ei ollut mahdollista äänestää.
Kansanvallan peruskorjaus on tarpeen
Kattava äänioikeus, vaalikelpoisuus ja tosiasiallinen äänestysmahdollisuus ovat kansanvallan perusta. Demokratian toimivuus edellyttää myös uusia ratkaisuja kansalaisten osallisuuden ja suoran demokratian lisäämiseksi sekä uudistuksia puolueiden, eduskunnan ja valtioneuvoston toimintatapoihin ja rakenteisiin, kuten Sitran selvityshenkilöt Liisa Hyssälä ja Jouni Backman raportissaan ”Kansanvallan peruskorjaus, Kaikki voimavarat käyttöön” rohkeasti esittävät.
Tunne yhteisöllisyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja luottamuksesta lisäävät yksilön hyvinvointia. Luottavaiset ihmiset ovat tyytyväisempiä ja onnellisempia ja kokevat, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa. Kansalaisten keskinäinen luottamus toisiinsa, mutta myös luottamus instituutioihin on korkea Suomessa ja muissa pohjoismaissa. Luottamus yhteiskunnan viranomaisiin on kuitenkin korkeampi ja kestävämpää kuin luottamus poliitikkoihin, puolueisiin ja eduskuntaan. Nurinkurista sikäli, koska viranomaiset kuitenkin vain panevat toimeen poliitikkojen päätöksiä. Yhtä kaikki, luottamuksen palauttaminen vaatii uusia keinoja politiikan toimintatapojen ja rakenteiden muuttamiseksi.
Epätasainen äänestysvilkkaus on hälytysmerkki yhteiskunnan sosiaalisesta tilasta
Poliittinen osallisuus on professori Erik Allardtin tutkimusten perusteella keskeinen hyvinvoinnin osatekijä. Tasapuolisen osallisuuden edistäminen on siksi olennainen osa eriarvoisuuden torjumisessa. Huomion kiinnittämistä muun osallisuuden ohella erityisesti vaalien äänestysvilkkauteen ja sen väestöryhmittäisiin eroihin perustelee eduskunnan tehtävä lainsäätäjänä. Kamppailujen kautta hankittu äänioikeus on tärkeimpiä poliittisen kansalaisuuden edellytyksiä. Se, että sitä käytetään yhä epätasaisemmin, on vakava hälytysmerkki yhteiskunnan sosiaalisesta tilasta.
Vinoumat ovat erityisen jyrkkiä koulutuksen suhteen. Nuorten aikuisten ryhmässä (25–34-vuotiaat) korkeakoulutettujen osallistumisaste oli viime eduskuntavaaleissa 2,5-kertainen ainoastaan perusasteen koulutuksen suorittaneisiin nähden (79 % vs. 31 %). Korkeasti koulutettujen nuorten osallistumisen taso on pysynyt viimeisen 30 vuoden aikana melko vakaana, mutta matalasti koulutetut nuoret äänestävät aiempaa vähemmän. Väestöryhmien äänestysvilkkauden eriytyminen näkyy myös ylisukupolvisesti sekä liki kaikilla sosioekonomisilla mittareilla.
Ratkaisuja haettava eriarvoisuutta ja syrjäytymistä vähentävistä toimista, ongelman juurisyistä
Äänestysvilkkauden erot vinouttavat päätöksiä, kun hyvin toimeentulevien, aktiivisesti äänestävien kansalaisten intressit ja näkemykset muokkaavat säädösten sisältöä. Eri väestöryhmien sosiaaliset todellisuudet ovat huolestuttavasti eriytyneet. Professori emerita Raija Julkunen kuvaa epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksia hyvinvointivaltiossa käsittelevässä kirjoituksessaan tilannetta seuraavasti: ”Mitä pitemmän sosiaalisen etäisyyden päästä köyhyyttä tarkastellaan, sitä voimakkaammin korostuu laiskuutta painottava näkemys. Mitä kauempana oma todellisuus on köyhän kokemuksesta, sitä vaikeampi sitä on käsittää. Köyhyyttä kokeneet sen sijaan korostavat rakenteellisten tekijöiden merkitystä.” Ei siis ihme, että ongelmiin tarjotut ratkaisut eroavat jyrkästi.
Päätösten vinoutuminen vähentää heikossa asemassa olevien kansalaisten osallistumismotivaatiota entisestään. Tilanne muodostaa otollisen kasvualustan vasemmisto- ja oikeistopopulismin kasvulle. Kokemukset eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta toimivat myös poliittista radikalisoitumista edistävinä olosuhteina.
Äänestäminen on yhä selkeämmin osoitin yhteiskunnan jakautumisesta hyvä- ja huono-osaisiin sekä luottamuksen rapautumisesta politiikkaan, sen instituutioihin ja poliitikkoihin. Myös ratkaisuja on siksi haettava eriarvoisuutta ja syrjäytymistä vähentävistä toimista sekä politiikan toimintatapojen uudistamisesta.
Tuire Santamäki-Vuori
Miina Sillanpään Seuran varapuheenjohtaja
Miina Sillanpää -blogi 