Lukeminen kuuluu kaikille!

Miina Sillanpää oppi lukemaan 6-vuotiaana katsellessaan veljiensä opettelua. Kiertokouluun hän pääsi kahtena vuonna, ja myöhemmin tehtaan kouluun aloitettuaan 12-vuotiaana työn tehtaantyttönä. Kirjasto oli hänen aarreaittansa, ja lukeminen intohimonsa, vaikka joutui lukemaan yövuoron jälkeen tai palveluspaikassa sängyssä salaa. Tavallinen tarina noina aikoina köyhien parissa. Koulunkäynti tai lukeminen ei kuulunut kaikille, ennenkuin saatiin yleinen oppivelvollisuus vuonna 1921.

Sittemmin Miinan kynän jälkeä saatiin lukea Palvelijatar- ja Työläisnainen- lehdissä, joiden toimittajana hän oli, ja monessa muussa yhteydessä. Hänen äänenpainojaan kuultiin ja kuunneltiin eduskunnassa ja yli puoluerajojen. ”Ken on Suomen piioista kiukkuisin, se on Miina Sillanpää”, renkutettiin pilkkalaulussa, aikansa some-raivon ilmaisijana. Miinasta oli hyvä, että hän sai asiansa esille, vaikka hänelle naurettiinkin.

Nyt, Suomi 100-vuoden lukuisien tapahtumien osana, käynnistyy kampanja ”Minä luen Sinulle”. Lukemisesta halutaan tehdä yhteistä omaisuutta, kaikille kuuluvaa iloa ja oppia. Helmikuussa 2017 vietetään Yhdistyneiden Kansakuntien Maailman ääneen lukemisen viikkoa. Maahanmuuttajat lukevat vanhoille ja kehitysvammaisille ihmisille ääneen eri tahoilla. Ääneen lukeminen on kaikille hauskaa ja hyödyllistä, se sopii niin lapsille kuin vanhoillekin.

Selkokieli on Miinan kieltä, yksinkertaista kaunista suomea ilman monimutkaisia lauserakenteita. Selkokielellä on vielä liian vähän luettavaa, mutta varanto karttuu koko ajan; romaaneja, dekkareita, käännöskirjallisuutta. Ilahduttavaa on, että selkokielellä on tarjolla myös uutisia, viranomaisten sivuja ja vaikkapa Duodecimin lääkärikirjan osia. Tietoa ja tunteita on käsillä! Nyt ulotutaan kaikkiin, joka ikiseen ihmiseen.

Miinasta on kirjoitettu monia kirjoja, viimeksi Aura Korppi -Tommolan hieno ”Miina Sillanpää, edelläkävijä” vuodelta 2016. Mutta lukemiskampanjaan sopii oivallisesti myös toinen versio, selkokielellä kirjoitettu Miinan elämäkerta Raili Mikkasen hurmaavassa kirjassa ”Suomalaisia suurnaisia”vuodelta 2008. Siinä Miina kuvataan arvoisessaan seurassa, Aurora Karamzinin, Minna Canthin, Ida Aalbergin, Mathilda Wreden ja Aino Kallaksen rinnalla. Kieli on lempeää, vivahteikasta, ja osoittaa, että selkokieli on kaikkea muuta kuin tylsää. Ja eikäpähän Miinasta tylsää tarinaa saisi millään, niin mielenkiintoinen ja uraauurtava tarina on Miinan polku.

Tarttukaa tähän tarinaan. Kaikki siis lukemaan ääneen, lukeminen kuuluu kaikille!

Vappu Taipale

Kirjoittaja oli jäsenenä Miina Sillanpää 150-juhlavuoden valtuuskunnassa.

Lasikatoista

Lukiessani Miina Sillanpäästä kirjoitettua tuoreinta teosta Miina Sillanpää, edelläkävijä, tunnistin joitakin yhtymäkohtia omaan elämääni. En missään tapauksessa tohdi verrata itseäni tai aikaamme Sillanpäähän ja hänen uskomattoman sitkeään pioneerityöhönsä, mutta välillä oikein hymyilytti, kuinka samankaltaisia tilanteita onkaan matkani varrelle osunut.

Tunnistan hyvin Miinan toimintatavan hakea yhteistyökumppaneita ennakkoluulottomasti sieltä, mistä samanmielisyyttä on löydettävissä. Tavoite on tärkein ja on omankin kokemukseni mukaan tuloksekkainta pyrkiä mahdollisimman laajaan verkostoitumiseen. Ei ole niin väliä kuka ”kunnian kerää”, jos tärkeä asia edistyy.

Onneksi aika nyt kuitenkin on toinen kuin Miinan eläessä ja eriarvoistavat rakenteet tunnistetaan jo aika hyvin, kuten myös asenteet. Aihetta tutkineet opiskelijat Kurkela ja Rantalainen tekivät kuitenkin tovi sitten huomion, että naisjohtajat eivät halua puhua naisjohtajuudesta tai lasikatoista kovin mielellään.

Vaikuttaa siltä, että lasikatto ei aina murrukaan, vaikka ulospäin siltä näyttäisi. Se saattaakin olla itse asiassa vain lasinen luukku – joka voidaan siis avata milloin vaan uudestaan ja tiputtaa tulija takaisin ”omalle paikalleen”. Yhteinen haasteemme voisi siis olla, että naisjohtajat uskaltaisivat puhua rehellisemmin urakehityksestään ja sen varrelle osuneista tapahtumista.

Lasikatot on parhaiten murrettu politiikassa ja julkisella sektorilla, joissa valintaa ohjaavat osittain pakolliset kiintiöt. Kiintiökysymys on ollut minulle vaikea pohdittava, mutta olen päätynyt siihen tulokseen, että esimerkiksi vaatimus 40 prosentin edustuksesta ei tarkoita sitä, että joku nousisi paikalleen epäpätevänä, kiintiöpaikalle, vaan sillä nimenomaan suojellaan päteviä, eteenpäin rohkeasti pyrkiviä ihmisiä, jotka tulisivat muutoin syrjityiksi sukupuolensa takia ja heidän ohitseen nimenomaan valittaisiin kokemattomampia tai osaamattomampia hakijoita, vain koska he edustaisivat normatiivisempaa mielikuvaa. Ja kaikki tämähän koskee tietyissä tilanteissa miehiäkin.
Ammattien segregaatio aiheuttaa sinänsä jo yhdenlaisen lasikaton. Naiset eivät hakeudu putkimiehiksi, sähköinsinööreiksi tai muihin hyväpalkkaisiin miesammatteihin. Minulle tutuimmilla aloilla, eli yksityisillä palvelualoilla naisvaltaisuus puolestaan jyrää alleen. Pamin jäsenrekisteristä löytyy kuitenkin mielenkiintoinen tieto, joka sekin todistaa naisten urakehityksen tökkimistä. Myymälätyöntekijöistä 80 % on naisia, mutta myymäläpäälliköistä enää 60 %. Heikompi urakehitys näkyy siis hyvin matalapalkkaisillakin aloilla, eikä yksinomaan ylimmän johdon piirissä, josta yleensä puhutaan.
Asenteisiin vaikuttaminen on todella hidasta ja usein asetelmat syntyvät tiedostamattakin. Ruotsalaiskirjailijat lainasivat tutkielmalleen nimen Madeleine Albrightilta, ”Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan”. Kirjassa kuvataan toki tyttöjen ja naisten keskinäisiä suhteita, mutta myös selvitetään ympäröivien ihmisten puheen ja käytöksen vaikutuksia koko lapsuuden aikaiseen kehitykseen, joka luo pohjan itsetunnolle ja sille, minkälaisena tytöt ja pojat näkevät tulevaisuutensa avautuvan.
Nämä ilmiöt on syytä tunnistaa. Huomioidaan aidosti erilaiset ihmisten ominaisuudet ja tuetaan niitä, ei hoeta yleisiä olettamia ja jopa ajatella jotain olevan pielessä, jos ihminen ei vastaakaan niitä.
Tasa-arvon edistäminen vaatii aktiivisia toimia meiltä jokaiselta, joka päivä.

Ann Selin
Ann Selin on Miina Sillanpää 150 juhlavuoden valtuuskunnan jäsen

Monikulttuurisen vuoropuhelun aika

Miina Sillanpään Seura ja yli kaksikymmentä muuta yhteisöä esitti sisäministeriölle liputuspäivää Miina Sillanpäälle ja kansalaisvaikuttamiselle. Ministeriö suostui yhteen kertaan ja antoi määräyksen ja suosituksen yleisestä juhlaliputuksesta Miinan syntymän 150 vuotta -juhlavuoden ja kansalaisvaikuttamisen kunniaksi. Helsingissä oli mukava katsella iloisesti tuulessa liehuvaa lippumerta.
Liputuspäiväksi oli valittu lokakuun ensimmäinen siksi, että piikakenraalimme syntymäpäivä 4.6. oli jo varattu Puolustusvoimien lippujuhlalle ja marsalkka Mannerheimille. Miinalle sopii hyvin 1.10. Se on nimittäin ajankohta, jolloin Suomen suuriruhtinaskunnassa tulivat vuonna 1906 voimaan uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki. Niiden myötä valtiovalta siirtyi säädyiltä kansalle jo ennen valtiollista itsenäisyyttä. Palvelijataryhdistyksen johtaja Miina ajoi tarmokkaasti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, siis myös naisille. Kun oikeus saatiin, hän myös osallistui, valittiin ja vaikutti. Sittemmin hänen osakseen tuli todistaa Suomen demokratiakehityksen suurimpia karikoita ja itsenäisyyden aseellista puolustamista.
Tänään todistamme jälleen yhteiskunnallista kipukohtaa. Kansamme vahvan yhtenäiskulttuurin varaan rakentunut identiteetti, on murroksessa. Globalisoitunut talous ja tiedonvälitys, ihmisten kansainvälinen liikkuvuus ja sosiaalisen median verkostot rakentavat monikerroksista identiteettiä. Olemme Suomen, EU:n ja maailman kansalaisia. Seurauksena on ollut turhautumista ja voimattomuutta. Ihmisiltä puuttuu uskoa vaikuttamiseen. Eriarvoisuus kasvaa. Pakolaiskriisi on muokannut maaperää otolliseksi oikeistopopulismille. On syntynyt vihamielisiä, pahimmillaan väkivaltaan kannustavia ääriliikkeitä. Suomen yhteiskunnallinen ilmapiiri on kärjistynyt kuluvan vuoden aikana.
Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat maastamme turvapaikkaa hakevat pakolaiset. Hallitus ja eduskunta ovat kiristäneet turvapaikan myöntämisen ehtoja ja perheen yhdistämistä on rajoitettu siinä määrin, että on aiheellista kysyä, noudattaako Suomi enää ihmisoikeusvelvoitteita. Entä, mikä on paperittomien ihmisten kohtalo? On aika ottaa mallia Miinasta.
Kun Miina ryhtyi Palvelijataryhdistyksen puheenjohtajana rohkeasti ajamaan parannuksia 1900-luvun alussa isäntävallan alaisten piikojen miltei ympärivuorokautisiin työoloihin, hän sai osakseen sen ajan vihapuhetta, kirjoittelua, pilapiirroksia ja pilkkalauluja. Erityisesti loukkaavat syytökset kotien rikkomisesta provosoivat inhonsekaista vastarintaa häntä ja palvelijatarliikettä kohtaan. Mutta Miina itse ei provosoitunut. Irma Sulkunen kirjoittaa: ”Toisaalta juuri näissä mittelöissä Miina oli suorittanut poliittisen tulikasteensa. Hän oli oppinut ottamaan vastaan julkiset nöyryytykset, vastaamaan perustellusti tunnekuohuisiin hyökkäyksiin ja ennen kaikkea täsmentämään omia yhteiskunnallisia ja ideologisia argumenttejaan”. Miina siis antautui julkiseen vuoropuheluun, kuunteli ja vastasi.
Tämä oli Miinan tapa toimia koko hänen pitkän, menestyksekkään uransa ajan. Miinan aseena oli vuoropuhelu ja hänen huulillaan suostuttelun jumalatar. Jo vuonna 1921 Miina julisti, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus hyvinvointiin, inhimillisiin työoloihin ja ihmisyyden kunnioittamiseen”. Vasta vuoden 1995 perusoikeusuudistuksesta lähtien ihmisoikeudet on Suomessa säädetty kuuluviksi jokaiselle, ei pelkästään Suomen kansalaisille.
Vaikka virallinen suhtautuminen maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin vaikuttaa torjuvalta, on myös vastavoimia. Monet kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoiset ovat ojentaneet turvapaikanhakijoille auttavan kätensä ja julkisuudessa on käytetty ahdinkoa ymmärtäviä ja tulijoita puolustavia puheenvuoroja. Laajat joukot ovat myös marssineet monikulttuurisuuden puolesta ja rasismia vastaan. Esimerkiksi Helsingissä kokoontui heinäkuussa 2015 noin 15 000 ihmistä ”Meillä on unelma” mielenosoitukseen ja syyskuussa 2016 ainakin sama määrä ”Peli poikki” tapahtumaan. Kirkko on rohkeasti kertonut auttavansa myös paperittomia. Miina Sillanpään Seura ja Miinan juhlavuoden valtuuskunta puolestaan avasivat juhlavuoden vetoamalla valtioon, kuntiin ja kansalaisyhteiskunnan toimijoihin pakolaisina tulleiden lasten ja lapsiperheiden erityisten tarpeiden pikaisesta huolehtimisesta.
Asenneilmaston muuttamiseen avoimeksi monikulttuurisuudelle tarvitaan vielä paljon vahvojen mielipidevaikuttajien puheenvuoroja, erilaista kansalaisvaikuttamista ja yhteistyötä. Aitoa edistystä tapahtuu vain silloin, kun erilaiset ihmiset kohtaavat. Siihen vaaditaan puhetaitoa ja kykyä kuunnella. Nykyisessä keskinäisen riippuvuuden maailmassa yhteiskuntien yhdistäväksi, koossapitäväksi voimaksi, uudeksi kansalliseksi identiteetiksi kaivataan kaikkien asukkaiden tunnetta osallisuudesta, jokaisen omaa roolia ja kykyä toimia yhdessä. Se vaatii yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden toteutumista sekä ihmisyyden kunnioittamista niin arjessa kuin lain edessä. Näin rakentuu pohja ihmisten väliselle luottamukselle ja yhteiskunnan menestykselle.

Kirsti Rissanen

Mitä palvelijattaret lukivat?

Miina Sillanpään Säätiö on luovuttanut Helsingin Taloustyöntekijäin yhdistyksen (1898-1973) arkiston Työväen Arkistoon. Aineisto koostuu aikoinaan Suomen suurimman naisten ammattiosaston ja naisten yleisimmän palkkatyömuodon, palvelijattarien, historiasta. Arkisto sisältää muun muassa palvelijatarkodissa vuosina 1906-1949 pidetyn lainakirjaston  ja lainaajien luettelot vuosilta 1906-1956. Palvelijattaret kirjoittivat lehtiä myös käsin ja harrastivat monenlaista kerhotoimintaa.

Yhdistyksen arkisto lisää tietouttamme palvelijattarien arjesta. Tervetuloa tutkimaan sitä, mitä palvelijattaret vapaa-ajallaan harrastivat ja lukivat!

Kenelle Miina palvelijattaria välitti?

Vuonna 1898 perustettu Helsingin palvelijataryhdistys oli ensimmäinen järjestö, johonka Miina Sillanpää liittyi. Hänet valittiin heti varapuheenjohtajaksi, koska hän oli ollut aktiivinen keskustelija. Hän oli 35-vuotias, kun hän irtisanoutui palvelijattaren työstä ja lähti täysipäiväisesti ammatilliseen liikkeeseen.

Naiset olivat hyvin käytännöllisiä ja päättivät, että ensimmäisenä heidän oli saatava turvapaikka maaseudulta kaupunkiin tuleville tytöille. Toiseksi he aloittivat työvoimatoimiston eli heidän kielellään paikanvälitystoimiston ylläpidon palvelijattarille. Ennakkoluuloista kertoi se, että yhdistyksen oli vaikea löytää vuokrahuoneistoa, koska toimintaa pidettiin siveettömänä. Myöskin emäntien ilmoituksissa saattoi lukea, että Palvelijataryhdistykseen kuuluvat älkööt vaivautuko hakemaan paikkaa!

Sillanpää ryhtyi vetämään Palvelijataryhdistyksen paikanvälitystoimistoa ja palvelijatarkotia, jonka oli tarkoitus antaa turvaa ja tilapäinen koti paikkaa hakeville jäsenille. Kerrallaan kymmenkunta tyttöä sai sieltä yösijan noin viikoksi ennen kuin työ löytyi. Sillanpää veti palvelijatarkotia vuosina 1900-1915. Hän oli ensimmäinen nainen, joka sai elantonsa ammatillisesta liikkeestä. Jo neljän vuoden jälkeen Palvelijataryhdistyksellä oli oma pesula, leipomo- ja ruokalahanke.

Vuodesta 1904 yhdistys sai kaupungilta tukea palvelijatarkodin ylläpitämiseen. Helsingin Taloustyöntekijäin yhdistyksen arkistossa on luettelot Miina Sillanpään harjoittamasta paikanvälityksestä: kuka palvelijatar välitettiin kenellekin rouvalle – ja mitkä olivat välityspalkkiot. Tervetuloa tutkimaan 1900-luvun alun palvelijattarien elämää Työväen Arkistoon!

 

Marjaliisa Hentilä
Erikoistutkija Työväen Arkistossa

Minä kumminkin puhun nyt arvokkaasta vanhuudesta

Miina Sillanpäästä oli omana aikanaan moneksi. Hänellä oli sydäntä korjata vähäväkisten oloja, kykyä rohkaista ihmisiä tarttumaan omaan elämäänsä, ymmärrystä taloudellisista realiteeteista ja sitkeyttä hakea uudistuksille laajaa yhteiskunnallista tukea muita kuunnellen.

Miina aloitti ensimmäisessä eduskunnassa pontevasti toteamalla: ”Minä kumminkin käytän puheenvuoroa.” Eduskunta oli hänelle paikka puhua ihmisten arjen asioista ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Millaisia puheenvuoroja Miina Sillanpää nyt käyttäisi, kun haluamme turvata arvokkaan vanhuuden jokaiselle ihmiselle? Uskon, että Miina puhuisi… ei, vaan nostaisi pöydälle neljä asiaa.

Ensinnäkin, vanhat ihmiset eivät ole vain heikkoja, sairaita ja hoivan tarpeessa olevia. He ovat myös oman yhteisönsä arvokkaita jäseniä. Heidän ei pidä jättäytyä läheistensä ja yhteiskunnan toiminnan kohteiksi. Heidän tulee olla kykyjensä, osaamisensa ja tietysti jaksamisensa puitteissa aktiivisia kansalaisia ja oman elämänsä muokkaajia. Vaikka muistimme ja ajattelumme ikääntyessä heikkenevät, kykymme oppia säilyy eivätkä aiemmin opitut tiedot ja taidot unohdu.

Niinpä ikäihminen kantaa myös itse vastuuta omasta hyvästä vanhuudestaan. Miina Sillanpää on helppo kuvitella Valtaa vanhuus -liikkeen puhenaiseksi.

Toiseksi, avain hyvään vanhuuteen on toimintakyvyn säilyminen, sen kaikkinainen tukeminen. Toimintakyky ei ole vain fyysistä toimintakykyä. Ihmisen asuin- ja elinympäristö, sosiaaliset suhteet ja taloudellinen toimeentulo vaikuttavat arjessa selviytymiseen ja koettuun hyvinvointiin.

Esteetön ympäristö on monille välttämätön, mutta se hyödyttää meitä kaikkia. Esteettömyys ei ole vain kaiteita, tilavia hissejä tai hiekoitettuja teitä. Esteettömyys on myös palvelujen saavutettavuutta, välineiden käytettävyyttä, tiedon ymmärrettävyyttä ja mahdollisuutta osallistua itseä koskevaan päätöksentekoon. Esteettömyys auttaa asumaan kotona pidempään; se tuo rikkautta elämään ja lisää sosiaalista osallisuutta.

Kolmanneksi Miina saattaisi puhua, että uusi teknologia on valjastettava tukemaan hyvää ikääntymistä. Miina perustelisi, että ’ikäteknologian’ yhä laajempi ja aktiivisempi käyttö tuo laatua vanhusten elämään ja lisää asumisen turvallisuutta. Samalla teknologia on keino hillitä väestön ikääntymisen aiheuttamaa kustannusten kasvua.

Miina varmaankin ripittäisi yrityksiä huonosti suunnitelluista käyttöliittymistä, joissa ei ole otettu huomioon käyttäjien heikentynyttä fyysistä ja kognitiivista kykyä. Hän muistuttaisi, että ikääntyvät ovat globaalisti kasvava kuluttajaryhmä, jonka tarpeisiin elinkeinoelämän olisi viisasta vastata liiketoimintaa kehittäessään.

En usko, että Miina jarruttaisi palvelurobottienkaan kehittelyä, mutta hän puhuisi samalla robottien käytön eettisistä ja sosiaalisista reunaehdoista. Miina opettaisi ihmisille, ettei robottejakaan saa kiusata. Jos ihmiset alkavat mieltää robotit ihmisiksi, he voivat alkaa kohdella myös ihmisiä samalla tavoin kuin robotteja, jotka eivät tunne kipua. Robottien kaltoin kohtelu voi tehdä ihmisistä kylmempiä toisiaan kohtaan, kuten toimittaja Anu Silfverberg oivaltavasti kirjoittaa.

Neljänneksi, Miina muistuttaisi toistuvasti, että jokaista vanhusta on kohdeltava arvostavasti tuntevana ihmisenä omine yksilöllisine toiveineen. Inhimillisyys punnitaan erityisesti silloin, kun vanha ihminen on täysin toisten avun varassa. Silloinkin, kun vanhus on menettänyt kyvyn ilmaista tahtonsa ja tunteensa, inhimillinen kohtelu lähtee tekojen seurausten kuvittelemisesta, ymmärtämisestä ja huomioon ottamisesta.

Moraali alkaa mielikuvituksesta, kirjailija Leena Krohn korostaa.

 

Tuire Santamäki-Vuori

(Teksti perustuu Miina Sillanpään Säätiön Lepopirtillä 18.8. pidettyyn puheeseen.)

Mitä Miina Sillanpää tekisi tänään?

Mitä Miina Sillanpää tekisi tänään, kysyi Miina Sillanpään seura. Ja vastasi, auttaisi edelleen yhteiskunnan vähäosaisista vähäisimpiä.
Miina Sillanpää aloitti työuransa tehdastyöläisenä puuvilla- ja naulatehtaalla 12-vuotiaana. Myöhemmin hän eteni kansanedustajaksi ja ministeriksi. Matka yhteiskunnan huipulle ei kuitenkaan Sillanpäälle merkinnyt oman taustansa unohtamista. Hänellä pääsy yhteiskunnallisesti vaikuttavaan asemaa ei ollut tärkeää vallan itsensä vuoksi, vaan keino parantaa heikommassa asemassa olevien asemaa. Hän tiesi, ketkä olivat avun tarpeessa, hän asettautui heidän asemaansa ja teki valtavan työuran heidän oikeuksiensa edistämiseksi. Naisten ja lasten aseman kohentaminen oli hänen erityisen huomionsa kohteena.
Ketkä olisivat niitä tämän päivän vähäosaisia, joiden aseman parantamiseen Sillanpää keskittyisi, jos hän eläisi vielä keskuudessamme? Yksi ryhmä olisi eittämättä maahanmuuttajat – ihmiset, jotka ovat kokeneet kovia, mutta joita nykyinen asenneilmapiiri kohtelee kylmästi. Hallasilmäinen julkinen keskustelu käsittelee maahanmuuttajia uhkana, näkemättä sitä, että heidän joukossaan on lapsia, nuoria, äitejä, isiä ja isovanhempia – sanalla sanoen ihmisiä, joilla on oikeus odottaa meiltä sitä, että heitä kohdellaan ihmisinä.
Maahanmuuttajien on ollut vaikea asettautua maahamme, eikä ongelma näytä lähitulevaisuudessa ainakaan lieventyvän. Maahanmuuttajien työttömyys on yli kaksi kertaa suurempaa kuin väestöllä keskimäärin. Heidän pääsynsä koulutukseen on muita heikompaa. Mutta ehkä vaikeinta on hyväksyä avoimen rasistisen käytöksen lisääntyminen, josta meillä on viime aikoina surullisia esimerkkejä. Rasismi tarkoittaa sitä, että sen kohteelta kielletään oikeus ihmisarvoon, ihmisyyteen. Suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa ketään ei jätetä, tällainen asenne ei kuulu eikä saa kuulua.
Tulevaisuudessa monikulttuurisuus, monietnisyys ja moniuskontoisuus lisääntyvät kaikkialla maailmassa. Emme voi sulkea silmiämme maailman hädältä ja pystyttää muureja rajoillemme.
Monikulttuurisessa ympäristössä ihmisten kohtaaminen on äärimmäisen tärkeää. Kotoutuminen tapahtuu paikallisesti, ihmisten kesken. Ja siihen meidän on panostettava. Hyvinvointivaltio ja hyvä elämä rakentuvat luottamukselle ja yhteisöllisyydelle. Siksi meidän tulee karttaa ajatuksia jaosta meihin ja muihin.
Vajaassa vuodessa Suomeen tuli lähes 36 000 turvapaikanhakijaa. He ovat 80-prosenttisesti nuoria, alle 35-vuotiaita miehiä ja poikia. Perheenyhdistämiselle on jo nykyisin asetettu useita esteitä ja juuri parhaillaan eduskunta on säätämässä lisää rajoitteita. Näyttääkin siltä, että nämä nuoret miehet ja pojat tulevat kasvamaan aikuisuuteen ilman oman perheensä tukea – siis oman puolisonsa tai lastensa taikka omien vanhempiensa tukea. Pelko, ikävä ja turvattomuus ovat vaikea lähtökohta uudelle hyvälle elämälle.
Kuten muuallakin Euroopassa, myös Suomessa turvapaikanhakijoiden merkittävä kasvu on tuonut tullessaan vihapuhetta ja jopa vaatimuksia rajojen sulkemiseen. Ääriasenteiden nousu Euroopassa on hälyttävää.
Mutta toisaalta on käynnistynyt myös ennennäkemätön vastavoima, ihmisten halu auttaa maahan tulijoita. Helsingissäkin on nähty tuhansien ihmisten auttamishalu. Helsinkiläiset vapaaehtoiset keräsivät valtavat määrät vaatteita ja hygieniatuotteita ja perustivat niiden jakelupisteitä vastaanottokeskuksiin. Vapaaehtoisia on toiminut kielenopettajina, tukihenkilöinä, saattajina, harrastuskavereina ja sosiaaliapuna.
Vapaaehtoisten huikea aktiivisuus on näyttänyt, kuinka paljon hyvää ihmisissä on. Vapaaehtoisista on ollut paljon apua avustusjärjestöille ja vastaanottokeskuksille, mutta ennen kaikkea turvapaikanhakijoille. Inhimilliset kohtaamiset ihmisten kesken riippumatta siitä, mistä henkilö on kotoisin, auttavat jaksamaan arjessa ja saavat meidät tuntemaan itsemme merkityksellisiksi. Uskon, että Miina Sillanpää olisi tänään eläessään yksi vapaaehtoisista – yksi niistä, jotka kantavat huolta ihmisten hädästä.
Tarvitsemme siis Miina Sillanpään otetta. Kohdellaan ihmisiä arvokkaasti. Herätetään jokaisessa piilevä halu auttaa. Autetaan niitä, jotka sitä tarvitsevat. Vain tinkimättömän tasa-arvoinen yhteiskunta on sivistynyt, luova ja antaa mahdollisuuden hyvälle, onnelliselle elämälle.
Ritva Viljanen

Jo ensimmäisen eduskunnan naiset vaativat katurauhaa

Neljän eduskunnan ensimmäisen naisen lakialoite katurauhan takaamisesta naisille hämmästyttää ajankohtaisuudellaan. Elokuussa 1908 Hedvig Gebhardt suomalaisesta puolueesta, Dagmar Neovius  ruotsalaisesta kansanpuolueesta, Alli Nissinen nuorsuomalaisesta puolueesta ja Miina Sillanpää sos.dem.puolueesta jättivät eduskunnalle ehdotuksen seuraavasta lisäyksestä rikoslakiin: ”Jokainen, joka yleisellä tiellä, kadulla tai muulla julkisella paikalla epäsiveellisessä tarkoituksessa ahdistaa naista, rangaistakoon korkeintaan 200 markan sakolla.”

Rikosnimikkeenä seksuaalinen ahdistelu tuli sittemmin lakiin syyskuussa 2014.

Yli sata vuotta sitten tekemänsä aloitteen perusteluissa kansanedustajanaiset muistuttivat, että Ruotsissa oli naisrauhasta säädetty jo keskiajalla. Määräys naisrauhasta sisältyi todellakin ensimmäisen kerran kuningas Mauno Ladonlukon maanlakiin vuodelta 1280. Se koski koko valtakuntaa ja oli pysyvä. Vanhin Suomea koskeva dokumentti on puolestaan kuningas Birgerin Kirje vuodelta 1316, jossa julistetaan naisrauha Karjalan naisille. Kuninkaan tarkoitus oli taata rauha valtakunnassa ja tarjota suojelua niille, jotka eivät kyenneet puolustamaan itseään, kuten naisille. Kiellolla olla vahingoittamatta tai häiritsemättä naisia on siis pitkä pohjoismainen historia.

Neljä kansanedustajanaista perustelivat vuonna 1908 lakialoitettaan tarpeella turvata naisten persoonallinen vapaus. Syynä oli se asiantila, että suuremmissa kaupungeissa ja etenkin tavattoman suuressa määrässä Helsingissä niiden naisten ahdistaminen, jotka pimeän tultua liikkuivat yksin kaduilla ja julkisilla paikoilla, oli kehittynyt yleiseksi ja vastenmieliseksi. Tyytymättömyys siihen, että naiset saivat kokea loukkaavaa ja uhkaavaa lähestymistä tuntemattomien miesten puolelta, oli aloitteen mukaan yhä useammin tuotu julkisuuteen..

Miina Sillanpää vastusti väkivaltaa sen kaikissa muodoissa. Naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan estäminen oli yksi syy siihen, että hän vaati aikoinaan kiihkeästi kieltolain säätämistä. Onkin selvää, että Miina Sillanpää olisi tänään ensimmäisten joukossa liittynyt #respect, kunnioita -kampanjaan seksuaalista ahdistelua ja häirintää vastaan. #respect on Helsingin poliisin aloitteesta yhdessä 20 toimijan kanssa tehty julkilausuma ja aloitettu kampanja seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, toisen kunnioittamisen ja yhteiskuntarauhan puolesta. Sen lähtökohta on, että kenenkään ei tarvitse sietää puristelua, lääppimistä, kourimista tai yksityisyyteen meneviä kommentteja. Syynä kampanjaan on ollut koko alkuvuoden jatkunut julkinen keskustelu seksuaalisesta ahdistelusta ja myös poliisiin kohdistunut kritiikki. Kysymys on vakavasta asiasta, josta ei todellakaan pidä vaieta. Poliisi toivoo rikoksista pikaisia ilmoituksia, jotta ilmiöön voidaan puuttua.

Valitettavasti on lisäksi pakko muistuttaa Naisjärjestöjen Keskusliiton tavoin, että naisiin kohdistuva väkivalta on nykyisessä sivistyneessä Suomessa suurin ihmisoikeusongelma. Pohjoismaisella naisrauhan perinteellä ei tunnu olevan kulttuurista voimaa. Tarvittaisiin koko kansan vahva kampanja.

Kirsti Rissanen

Miina Sillanpää on nostettava kansakunnan kaapin päälle

Miina Sillanpään tarina on ainutlaatuinen, ei vain Suomen ja Pohjoismaiden, vaan myös maailmanhistoriassa. Köyhään perheeseen syntyneestä, lapsityövoimana riistetystä tehtaan tytöstä kasvoi luja, tasapainoinen, sivistynyt nainen, joka muutti maailmaa.
Suomen eduskunnan täyttäessä sata vuotta saatoimme ylpeänä esitellä parlamenttiamme maailman ensimmäisenä, johon valittiin sekä miehiä että naisia. Miina Sillanpää kuului jo tuohon ensimmäiseen eduskuntaan ja toimi sittemmin kansanedustajana viidellä vuosikymmenellä. Hänestä tuli Pohjoismaiden ensimmäinen naisministeri Tannerin hallituksen II sosiaaliministerinä.
Miinan – niinhän me hänestä puhumme tuttavallisesti – nousu omin voimin, oman tiedonhankinnan ja käytännön työkokemuksen kautta johtavaksi poliitikoksi on esimerkki ainutlaatuisesta luokkaretkestä. Tänä päivänä Suomi on maailman ykkönen sosiaalisessa liikkuvuudessa, Suomessa on parhaimmat mahdollisuudet käydä koulua ja edetä työelämässä perhetaustasta riippumatta. Elämme hyvinvointivaltiossa, jonka äiti Miina oli ponnistellessaan köyhyyden ja tietämättömyyden poistamiseksi.
Yhteiskunnallinen kehitys vie nyt vastakkaiseen suuntaan. Luokkaerot ovat kasvamassa, taustalla työttömyys ja tuloerojen kasvu. Kouluissa valinnan vapauden lisääminen voi johtaa eriarvoisuuteen.
Naisten asema olisi Suomessa huonompi ilman Miinan ja hänen aatetovereidensa ponnisteluja. Kuitenkin vasta viime vuosina on alettu oikeasti puuttua naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja seksuaaliseen häirintään. Miinan johdolla perustetut ensikodit ovat nyt arvossaan. Paljon on kuitenkin vielä töitä naisten tasa-arvoisen aseman saavuttamiseksi niin perheissä kuin työelämässä. Lapsiperheiden etuuksien leikkaaminen sopii huonosti yhteen tasa-arvopyrkimyksen kanssa.
Miina Sillanpään 150-vuotisjuhlavuonna on syytä kiinnittää huomiota siihen tapaan, jolla Suomessa suhtaudutaan historiamme merkkihenkilöihin. Kansakunnan kaapin päälle on nostettu vain miehiä Mannerheimista Kekkoseen. Miehissäkin vain porvarit kelpaavat, Väinö Tanner, suomalaisen demokratian jättiläinen, on vieläkin väheksytty. Kulttuurissa Minna Canth, suomalaisen kirjallisuuden perustaja siinä missä Aleksis Kivi, on jäänyt Kiven varjoon.
Monissa maissa kansakunnan suurmiehiä ja naisia muistetaan suuremmalla ylpeydellä kuin Suomessa. Suomea yritetään väkisin brändätä uudelleen, vaikka meillä on mahdollisuus kertoa maailmalle historiastamme demokratian ja tasa-arvon uranuurtajina. Voisimme itsenäisyyden juhlavuoden lähestyessä myös lopultakin vapautua vanhoista ajoista nostamalla tasapuolisesti esiin historiamme suuret ihmiset.
Valtioneuvos Riitta Uosukaisen lujassa otteessa valmistunutta eduskunnan lisärakennusta nimettäessä esitin eduskunnan 100-vuotisjuhlien merkeissä, että talosta tehtäisiin Miina Sillanpää -talo. Oikeisto tyrmäsi ehdotukseni ja saimme alentavasti Pikkuparlamentin. Se vastaa Suomessa nykyisin vallitsevaa ideologiaa, pikkuporvarismia.
Paavo Lipponen

Minä tahtoisin saada naiset valveutumaan

”Minä tahtoisin saada naiset valveutumaan ja ymmärtämään asemansa etuoikeuden. En käsitä, miksi naisten aina pitää oleman armoleivän syöjiä, miksi heidän aina pitää kärsiä kaikkea sitä aliarviointia, mitä he saavat osakseen.”
Sillanpään torpassa armon vuonna 1866 syntyi tyttövauva Vilhelmiina. Ajat olivat kovat: nälkävuodet ahdistivat ja toimeentulo oli tiukalla. Vilhelmiina pääsi pariksi vuodeksi kiertokouluun. Peruskoulusta ei kukaan edes vielä haaveillut. Siinäpä ne elämän eväät olivat.
Vilhelmiina meni 12-vuotiaana Forssan puuvillatehtaaseen työhön. Teki 12-tuntisia työpäiviä, myös yöllä. Työ raskasta aikuiselle, saati lapselle. Tuossa vaiheessa lapset siirtyvät nykyisin alakoulusta yläkouluun. Lapsityövoima on kielletty kansainvälisillä sopimuksilla.
Työsuhde-etuna Vilhelmiina sai käydä tehtaan koulua. Vanhemmat oppilaat opettivat nuorempiaan, opettajia oli vain yksi. Varsinainen yläkoulu. Opettajan pätevyydestä ei ollut tietoakaan eikä koulurauhasta.
Neljän vuoden jälkeen eli peruskoulun päätösvaiheessa puuvillatehdas vaihtui Jokioisten naulatehtaaseen.

Haluan nimen, jonka osaan itse lausua

Vilhelmiinalle tarjoutui 18-vuotiaan mahdollisuus lähteä Porvooseen piikomaan. Lähtiessään Vilhelmiina kävi kirkkoherranvirastossa halusi paperiinsa nimen, jonka itse osaa lausua. Vilhelmiina Riktigistä tuli meidän kaikkien paremmin tuntema Miina Sillanpää.
Miina Sillanpäästä tuli Suomen historian ensimmäinen naisministeri ja SDP:n keskeinen naisvaikuttaja. Hän oli koko työläisnaisliikkeen symboli ja aikansa kuuluisuus. Miina oli naisten ammatillisen järjestäytymisen edelläkävijä. Politiikassa hän keskittyi sosiaalipolitiikkaan, erityisesti naisten aseman kohentamiseen. Miina oli rohkea ja ennakkoluuloton nainen. Hän kuvasi itse itseään ”Suomen suurimmaksi kerjäläiseksi”. Robin Hoodin hengenheimolainen siis.
Miina aloitti aktiivisen yhteiskunnallisen vaikuttajan uransa Helsingin Palvelijataryhdistyksessä. 1900-luvun vaihteessa Helsingissä oli paljon maalta kaupunkiin töitä etsimään tulleita nuoria tyttöjä. He olivat valmiita ryhtymään palvelijattariksi, missä tahansa ja millä ehdoilla tahansa, kunhan saivat paikan, jossa nukkua yöt.
Palvelijattaren ammatti oli naisten yleisin ammatti vuosisadan vaihteessa. Sitä varten ei tarvinnut koulutusta, jokaisen naisen oletettiin osaavan ta­loustyötä. Palvelijattaret tekivät viidentoista tunnin työpäivää seitsemänä päivänä viikossa.
Palvelijataryhdistyksen ehdotukset jäsentensä työolojen parantamiseksi olivat vaatimattomia eivätkä nekään heti toteutuneet.
Palvelijattaret ehdottivat kymmenen tunnin työpäivää. Yksi arki-ilta haluttiin vapaaksi joka viikko. Sen lisäksi toiveena oli joka toinen sunnuntai viettää vapaa aamu­päivä ja joka toinen sunnuntai iltapäivä.

Emännät vastustivat puolikasta pyhävapaata

Palvelijataryhdistyksen ajamia tavoitteita vastust etenkin emännät. Sääty-yhteiskunnassa kasvaneet ihmiset eivät osanneet ajatella, että alemman säädyn ihmisellä saattoi olla aivan samanlaisia toiveita, tunteita ja oikeuksia kuin heillä itsellään.
Nykypäivän Suomessa meillä on työaikalaki ja vuosilomalaki. Mutta kaikkialla maailmassa ei ole. Miinan sanoma on yhä ajankohtainen vaikkapa Intiassa, jossa kotiapulaisia yritetään saada järjestäytymään ja ajamaan oikeuksiaan. Täpaamiset ovat kolmelta yöllä, koska silloin voi livahtaa isäntäväen tietämättä.
Miina valittiin eduskuntaan vuonna 1907. Hän aloitti puheenvuoronsa eduskunnassa ”Minä kumminkin käytän puheenvuoroa…” Sanamuoto kertoo ajan asenneongelmasta ja siitä, että naisia ei ihan otettu yhtä vakavasti kuin miehiä.
Vuosina 1926–1927 Miina Sillanpää oli Väinö Tannerin (sd.) hallituksen sosiaaliministeri ja Suomen ensimmäinen naisministeri.
Hän työskenteli vähäosaisten naisten aseman parantamiseksi. Erityisen merkittävä hänelle oli Ensi Koti, yksinäisille naisille ja lapsille tarkoitettu turvakoti. Nykyinen ensi- ja turvakotien liitto on siis Miinan ja sosialidemokraattisten naisten peruja. Vasta viime eduskuntakaudella turvakotijärjestelmä tuli selkeäksi osaksi lainsäädäntöä valtion vastuulle.

Oma lupa!

Miinan eduskunta-aloitteet ja esitykset koskivat pääosin naisten aseman kohentamista ja muita sosiaalipoliittisia kysymyksiä.
On kuvaavaa, että Miina oli jäsenenä sekä aborttikomiteassa että kotiapulaiskomiteassa, joka asetettiin 1939 Miinan aloitteen pohjalta.
Miina aloitti ministerinä laajat maakuntamatkat tutustuen paikan päällä sosiaalisiin epäkohtiin lastenkodeissa, mielisairaaloissa, kouluissa ja kunnalliskodeissa.
Hän totesi, että vanhukset asuivat kylmissä ja vetoisissa kunnalliskodeissa, ravinto oli laitoksissa ala-arvoista, lastenkotien lapset kärsivät liian kovasta kurista ja heillä teetettiin liikaa töitä. Kaiken kaikkiaan laitosten työntekijät olivat heikosti koulutettuja ja matalapalkkaisia.
Suomi on ottanut monta askelta oikeudenmukaisempaan ja sosiaalisesti yhdenvertaisempaan suuntaan, mutta ikävä kyllä osa näistä Miinan huomioista taitaa olla totta tänään.
Tannerin hallitus nosti esiin naimisissa olevien naisten aseman kohentamisen. Vaimot olivat vanhan, voimassa olleen aviokaaren mukaan miesten holhouksen alaisia, vajaavaltaisia kansalaisia. Vuonna 1929 säädettiin uusi avioliittolaki, jonka mukaan vaimot saattoivat edustaa itseään oikeudellisissa asioissa.

Tasa-arvo ei ole itsestäänselvyys

Mikään suomalaisessa yhteiskunnassa taloudellisen tasa-arvon tai miesten ja naisten välisen tasa-arvon näkökulmasta ei ole itsestään selvää.
Kehitys pysähtyy nopeasti. Jos ei jatkuvasti taistella sortavia mekanismeja vastaan, niin ei saada aikaiseksi positiivista kehitystä.
Hallitusohjelmassa lukee, että miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia. Uskallan epäillä. Miehet kuolevat aiemmin kuin naiset, kaikissa tuloluokissa sukupuolten väliset terveyserot ovat suuria, isyyttä on vahvistettava, poikien koulutus tarvitsee tukea.
Naiset taas ovat matalammin palkattuja, epätyypilliset työsuhteet ovat naisten riesa, perheväkivalta uhkaa liian montaa eikä vieläkään turvakotiin pääse vaikka olisi tarve. Maahanmuuttajanaisia nämä ongelmat koskevat vielä kipeämmin. 
Yksin pääkaupunkiseudulla 300 ihmistä on vailla turvakotipaikkaa! Turvaa tarvitsevat joskus myös miehet.
Hallituksen säästöt kohdistuvat julkiseen sektoriin ja sitä kautta naisten työehtoihin ja etuuksiin kipeämmin kuin miesten. Säästöillä on sukupuoli.

Miinoja tarvitaan yhä

Miina Sillanpään aatteen perintö kantaa yhä. Suomessa todellinen tämän päivän piikaongelma löytyy naisvaltaisilta hoiva- ja palvelualoilta. Päiväkodeista, sairaaloista ja vanhainkodeista, ravintoloista, siivoustyöpaikoista. Naiset puurtavat pienellä palkalla raskasta työtä.
Työtä arvostetaan, mutta työntekijöitä ei arvosteta. Töitä pilkotaan epämääräisiin pätkiin. Epätyypillisissä työsuhteissa naiset eivät pysty turvallisesti käyttämään edes perhevapaalakien suomia etuisuuksia.
Uusimpana villityksenä on lähettää työntekijä työvuorosta kotiin ilman palkkaa, jos asiakkaita ei olekaan yhtä paljon kuin työnantaja on etukäteen olettanut. Tällainen työn pilkkominen on häpeällistä. 0-sopimuskansalaisaloite kertoo siitä, miten hyvä työ karkaa lainsäätäjiltä. Hallituksen pakkolakipaketti on esimerkki siitä, että tasa-arvo työelämässä on äkkiä murrettu.
Jos uskotaan, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia, kuten hallitusohjelmassa sanotaan, niin tehdään karhunpalvelus sekä miehille että naisille. Molemmat sukupuolet tarvitsevat erityistä tukea. Tuen tarve kohdistuu eri asioihin.

Äidin ja lapsen häpeä – ei isän

”Pelastamalla äiti pelastetaan lapsi. Jokainen lapsi on pelastettava elämälle”, Miina sanoi ensikotien toiminta-ajatuksesta. Hän taisteli sen ajan häpeää vastaan. Aviottomaan lapseen liittyvää häpeää vastaan.
Eduskuntaan valitut sosialidemokraattiset naiset tekivät vuonna 1907 aloitteen, jonka mukaan kuntien pitäisi perustaa koteja aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan varten. Aloite oli Hilja Pärssisen nimissä.
Ongelma oli arka. Kotien perustamista pidettiin epäsiveellisyyden palkitsemisena. Kaupungeissa noin 20 prosenttia lapsista syntyi avioliiton ulkopuolella. Palvelijattaret sanottiin usein irti raskauden tultua ilmi, vaikka raskauden aiheuttaja saattoi usein olla isäntä tai tuleva isäntä.
Nykyaikana ongelmaa on vaikea hahmottaa – avoliitot ovat yleisiä, meillä on hyvät ja pitkät äitiyslomat ja lapsilla oikeus päivähoitoon, monet naiset tekevät lapsen suunnitelmallisesti yksin.
Äpärät, avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen asema oli häpeällinen ja usein tämä jatkui läpi elämän. Aviottomat lapset joutuivat usein kerjuulle tai kunta saattoi myydä heidät ”huutolaisina” parhaiten tarjoavalle. Äitiyslomaa ei ollut. Kun yksinäinen nainen synnytti lapsen, hän joutui antamaan sen usein heti hoitoon päästäkseen itse töihin. Työpäivät olivat pitkiä, jopa 10-12 tuntisia. Hoitopaikat eivät olleet aina laadukkaita. Lapsikuolleisuus oli korkea. Miina halusi lapset pois vaivaistaloista.
Miina Sillanpään oli ihmisoikeustaistelija. Hän oli ihminen, joka tarmokkaalla toiminnallaan muutti yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi. ”Jokaisella ihmisellä on elämässään oikeus hyvinvointiin, inhimillisiin työoloihin ja ihmisyyden kunnioittamiseen”
”Elävä elämä vaatii osansa, se ei voi eikä saa pysähtyä”, Miinan sanoin pysähtyä ei saa, vaan on rakennettava uutta ja kohdattava nykypäivän haasteet, jotta ”jokainen lapsi voidaan pelastaa elämälle”.

Tarja Filatov
SDP:n kansanedustaja, työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja

Kirje Ministeri Miina Sillanpäälle

Kunnioitettu ministeri Sillanpää,
Miina hyvä

Kirjoitan Teille ensimmäistä kertaa. Arasti, kiittäen, ujosti ja arvostaen.

Teidän rohkeutenne, myötätuntonne, visionäärinen viisautenne ja tinkimätön tasa-arvotietoisuutenne koskettaa minua. Se on aurannut tien tulevaisuuteen tuhansille. Omalla tavallaan myös minulle, Suomen ensimmäiselle naispiispalle.

Minua koskettaa Teidän elämänkaarenne, jossa heijastuu maamme voimavara: torpasta voi löytyä lahjakkuus ja piikatytön tien ei tarvitse olla menneisyyteen lukittu.

Viivyn kuvitelmissani: Te kiertokoulun penkillä, lapsityövoimana tehtaalla, palkollisena perheissä, joissa isäntäväki evää oikeuden lehtien lukuun.

Minua koskettaa, että otitte omat kokemuksenne voimavaraksi, näkökulmaksi ja vitamiiniksi. Toimittajana, kansanedustajana, ministerinä ette unohtanut kokemaanne ettekä hylännyt arvojanne. Olitte monelta osin oman agendanne kokemusasiantuntija.

Pidän myös kokonaisvaltaisesta näkemyksestänne: ei vain sivistys, vaan myös kauneus kuuluu köyhille. Hattu oli piikahuiviinsa tottuneelle naiselle vahva symboliteko.

Toivon, että Teidän elämänkertomuksenne aukeaa rohkaisuna maahamme pyrkiville pakolaisperheille, maassamme eläville yksinhuoltajaäideille, syrjäytymiskierteessä kamppaileville nuorille. Tässä maassa voi löytää tiensä ja tulevaisuutensa – jos me yhdessä tahdomme niin!

Esikuvallisuudestanne kiittäen,
Irja Askola
Helsingin piispa