Maailmassa monta on ihmeellistä kulkijaa…

Vuosia sitten olin työnohjajana vanhusten palvelukotien ja silloisten vanhainkotien johtajille. Heidän kuvauksensa arjesta jäivät mieleeni. Kuulin esimerkkejä vanhuksien, työntekijöiden ja omaisten käyttäytymisestä. Ne jäivät itämään ajatuksiini ja sain viime vuonna ne kerätyksi kirjaseksi, jonka toivon toimivan herättäjänä omaisille, ehkä vanhuksillekin ja työntekijöille. Osin uskoisin, että työntekijät voivat kokea esimerkit tuttuina ja jopa terapeuttisina.(Vanhustyön kääntöpuolet).

Vanhustenhoidon neljä myyttiä

1.”Vanhus on aina herttainen ja suloinen”

Ihmisen vanhenemiseen vaikuttavat hänen koko elämänsä aikana kokemansa asiat ja olosuhteet. Vanhetessa ihminen kohtaa joukon muutoksia. Näkö ja kuulo heikkenevät, voimat hiipuvat lihaksista, muisti rapistuu, sosiaaliset suhteet kapenevat ja innostus uusiin asioihin vähenee. Tapahtuu luopumista, joka toki ei ole aina lainkaan ikävää. Vanhuudessa on paljon mukavaakin, jota vain ei aina tajuta. Monet vanhukset ovat herkkiä valittamaan, etenkin jos on kipua. Monet etsivät huomiota joko vihaisuuden tai arvostelun kautta. Monet hakevat muisteluilleen kuulijaa tai kaipaavat toisen ihmisen läsnäoloa. Henkilökunta on kohde niin hyville kuin pahoille asioille. Heitä epäillään varkaiksi, pidetään ilkeinä ja kovina. Palveluista ollaan ylikiitollisia ja jopa halukkaita maksamaan. Mutta herttaiset vanhukset voivat olla tosi harvassa.

2.”Vanhustyöntekijät ovat aina iloisia ja ystävällisiä”

Julkisessa keskustelussa odotetaan jokaisen vanhustyöntekijän olevan sataprosenttisesti vanhusta kunnioittava ja arvostava. Monet asumispalvelukeskuksen arjen tapahtumat syövät vanhuksiin suhtautumista: on kiire, aina ei jaksaisi kuunnella samoja asioita ja aikaa ei riitä kaikille. Sitä paitsi työntekijöillä on omat murheensa, jotka ilman muuta heijastuvat työpaikan henkeen. He eivät aina yksinkertaisesti riitä ystävällisyyteen tai ymmärtämiseen. Muistisairaan ohjaaminen vaatii suunnatonta ymmärrystä. Työntekijä ei saisi näyttää omaa suruakaan. Työntekijät vastaavasti marisevat johtajalle olosuhteista ja työpaineista ja saattavat tuskailla vanhusten touhuja. Hoitohenkilökunnan iloisuus ja vanhusten ymmärtäminen voi olla tosi työn takana.

3.”Omaiset ajattelevat vain vanhuksen parasta”

Omaiset käyvät vanhusten luona, kuulevat vanhusten kuvauksia talosta ja sen tapahtumista ja tekevät näkemästään omia johtopäätöksiään. Vanhuksen oma tahto ja asumisyksikön linjaukset vaikkapa siisteyttä koskevissa asioissa voivat poiketa pahastikin. Omaiset taas rekisteröivät likaisuuden huonoksi hoidoksi. Usein vanhuksen tahto ja sen kuuleminen hämärtyy. Omaiset syyllistyvät helposti siitä, että heillä ei ole aikaa ja voimia kohdata vanhuksiaan. Siksi he ovat herkästi kriittisiä laitoksen henkilöstöä kohtaan.
Minun äitiäni ei hoideta niin hyvin kuin minä hoitaisin.” ”Mihin ne vaarin rahat häviävät?” Miksi äitiä ei ole heti viety sairaalaan?” ”Ei vaarin voi antaa menehtyä!” Nämä ovat tuttuja toteamuksia henkilöstölle. Osa omaisista myös odottaa perintöä joko kertoen sen suoraan tai vihjaillen. Kiireiset vierailut heijastuvat vanhuksen hyvään oloon tai etenkin se, ettei hänen luonaan käydä juuri koskaan.
Omaiset katsovat asioita omasta, ei vanhuksen näkökulmasta.

4.”Valtakunnan vanhuspolitiikka on vanhusmyönteistä”

Vanhuksista ja vanhusten hoidosta puhutaan kauniisti juhlapuheissa. Arjessa hoitoa säätelee kuntien rahatilanne. Kilpailutuksen avulla säädellään hoitopäivän hintaa ja hoidon laatua. Hoidon halpuus alkaa nykyään liikaa painottua päätöksenteossa. Hyvän hoidon kriteerejä ja suosituksia kehitellään, nyt lakiakin. Silti lakikin vaatii hyvää tulkitsijaa ja toimintaedellytyksiä.
Lasten päivähoito saatiin subjektiiviseksi oikeudeksi. Entä vanhuksen hyvä hoito?
Kuntakohtaisesti määritellään vaippojen määriä vuorokautta kohti, hoitohenkilöstön vahvuutta ja ruoan ja terveydenhuollon tasoa. Tarvitaan vahvaa liikettä, jotta vanhuksia kautta maan hoidettaisiin hyvin.
Usein asumisolosuhteet, puhtaus ja lämpö sekä ruoka taataankin, mutta toisen ihmisen läsnäolo on minuuteissa laskettua. Hyvään hoitoon kuuluu turvallisuus ja tuki eli riittävä ja joustava henkilöstö. Hoidon minivaatimukset usein muodostuvat helposti normeiksi, joita ei uskalleta alittaa. Kukaan ei voi kieltää toimimasta vanhusta kunnioittavasti ja arvostavasti!
Uskon silti, että asumispalvelukeskuksissa hoito on parempaa kuin yleinen median kautta välittyvä käsitys on.. Poikkeustapaukset saavat julkisuutta ja talo, joka leimautuu huonon hoidon taloksi, on ison haasteen edessä yrittäessään korjata mainettaan. Maine voidaan menettää jopa yhden työntekijän toimien takia.
Haluaisin nostaa keskustelua ns. erikoissuuntautuneista asumispalveluyksiköistä. Maassa on musiikki-, liikunta ja taideorientoituneita kouluja, miksi ei vastaavasti hoitokoteja. Vanhus saanee oikeuden elämänsä loppuvuosina harrastaa niitä asioita, jotka ruokkivat sielua: laulaa, näytellä tai kuntokävellä. Eikö niin?

Pirkko Lahti